Hymy katosi Katarinan huulilta, ja hän tunsi, miten kaikki hänen sielussaan virtasi pois, niinkuin meressä vuoksi väistyy ja luode alkaa.
— Mitä on tapahtunut?
— Minä tulin pyytämään päästä pois paikastani.
Katarina kuunteli kalpeana näitä sanoja. Siihenkö siis oli tultu? Yksi ainoa suuri ilo oli tullut hänen elämäänsä, ja nytkö sekin otettaisiin häneltä pois? Ja kun se olisi menetetty, niin kuinka paljon synkemmältä kaikki silloin näyttäisikään. Ei, hän ei kaikkea luovuttaisi! Hän oli paljon saanut heittää siitä, mitä hän oli uneksinut, mutta kaikkea ei hän anna. Ei anna taistelutta.
— Mutta minkä tähden? kysyi Katarina. Etkö ole palkkaasi tyytyväinen? Jos se on mielestäsi liian pieni, niin sano, ja minä korotan sen kaksinkertaiseksi.
Juhana oli vaiti.
— Kolminkertaiseksi.
Juhana ei vieläkään haastanut sanaakaan.
— Sano, kuinka paljon tahdot, ja minä lupaan kaiken täyttää.
Juhana oli katsonut maahan. Nyt hän kohotti päänsä ja sanoi: