— En minä tänne palkan tähden tullut.
Äänessä oli sellainen ylpeä sointu, että Katarina pelkäsi loukanneensa häntä, ja hänessä heräsi kiihkeä halu sovittaa taas kaikki.
— Noin sinä et saa käsittää sanojani. Minä tahdon pitää sinut täällä luonani. Minä en voi tulla toimeen ilman sinua. Minä olen niin turvallinen, kun sinä olet täällä. Minä en mistään hinnasta voi luopua sinusta.
Katarina huomasi sanoneensa liian paljon. Hän huomasi sen siitä polttavasta katseesta, jonka Juhana häneen loi. Naisen vaistomainen halu salata, mitä hän oikeastaan tuntee, heräsi hänessä, ja hän lisäsi:
— Minä en voi ilman sinua hoitaa kartanoa.
Sykkivin sydämin oli Juhana odottanut loppua Katarinan lauseisiin.
Miksi hän ei tahtonut päästää häntä pois? Siis vain kartanon tähden.
Hänen luopumisen edessä arka sydämensä oli takertunut äkkiä siihen toivoon, että Katarina sanoisi hänelle rakastavansa häntä. Ja sitten olikin tämän hellyyden perustana halu pidättää luonaan hyvä vouti.
Katarina huomasi, miten Juhana oli loukkaantunut hänen sanoistaan. Hänen mielensä tuli siitä niin pahaksi, että hän olisi tahtonut purskahtaa itkuun. Mutta kun hän etsi sovittavia sanoja, ei hän löytänyt mitään muuta kuin:
— Täytyykö sinun lähteä? Täytyykö?
— Täytyy.