Nyt oli Juhana aivan varma siitä, että hänen täytyi.
— Miksi en minä voi hänelle suoraan sanoa, että rakastan häntä, ajatteli Katarina, että en voi elää, jos hän menee?
Hän olisi tahtonut hellänä mennä Juhanaa vastaan ja hiljaa kuiskata hänelle kaikesta siitä, mitä hän näinä aikoina oli tuntenut, mutta hän ei osannut sanoa muuta kuin:
— Etkö voi minulle sanoa syytä siihen?
Juhana oli vaiti. Mutta hänen sielussaan heräsi äkkiä viha tuota naista kohtaan, jolle hän kaiken tunteensa oli pyhittänyt ja joka nyt puhui hänelle kartanostaan ja sen hoidosta. Hän olisi tahtonut sanoa jotain kovaa ja tylyä, jolla olisi omaa tuskaansa viihdyttänyt.
Katarina tunsi olevansa aivan kuin virran vallassa, joka oli riistänyt hänet mukaansa. Hän ei jaksanut enää taistella vastaan. Hän tiesi, että kaikki oli kadotettu. Miksi hän suotta enää koettaisikaan pidättää Juhanaa. Antaa hänen mennä. Parasta kai se on. Hän tunsi itsensä väsyneeksi, ja hän hengitti aivan kuin olisi pitkän matkan juossut eikä uupuneena jaksaisi enää ajatella muuta kuin sitä, että pääsisi lepäämään.
— En tahdo sinua pakottaa. Koska sinä tahdot mennä, niin miksi sinua pidättäisin? sanoi hän.
Nyt oli Juhana siis vapaa. Nyt hänellä oli oikeus sanoa kaikki.
Hän kohotti hiukan päätään, hengitti syvään, ja hänen kasvoilleen valahti kalman kalpeus. Mutta silmät olivat tummemmat kuin koskaan ennen.
Kuinka avuttomaksi ja pieneksi Katarina äkkiä tunsi itsensä tuon miehen edessä. Hän olisi tahtonut estää Juhanaa puhumasta, mutta hän ei saanut sanaakaan huuliltaan.