Juhana alkoi hiljaa puhua, aivan tyynesti.
— Koska minä siis lähden pois talosta, niin tahdon sanoa syynkin lähtööni. Kun sen olen sanonut, niin minulla ei enää ole oikeutta jäädä. Minä lähden pois siksi, että rakastan sinua.
Ennenkuin Juhana nuo sanat oli sanonutkaan, Katarina ne jo tiesi.
Nyt siis olivat ne sanat tulleet, joita hän oli koko elämänsä odottanut. Hän ei ajatellut mitään muuta, kuin että hän ne oli saanut kuulla. Ja onnen laine täytti hänet. Hän oli tuntenut äsken, miten veri hänen suonissaan juoksi kuiviin, ja nyt koko hänen ruumiinsa täytti uusi voimakas, kuuma veri. Mitä hän nyt tekisi? Hän olisi tahtonut juosta hänen luokseen, vaipua maahan hänen eteensä, käsillään syleillä hänen polviaan ja kiittää häntä siitä, että hän oli rakkautensa hänelle, köyhälle antanut.
Hän avasi silmänsä ja aikoi riemuiten rientää Juhanan luokse. Mutta kun hän katsoi tähän, niin silloin hän heräsi todellisuuteen. Nyt, kun nuo sanat olivat lausutut, nyt hänen täytyi erota hänestä. Mitään yhteistä elämää ja yhteistä onnea ei ollut heitä kahta varten.
— Niin, niin, sanoi hän hiljaa. Nyt minä tiedän, että meidän kahden täytyy erota.
Kun kaikki oli kadotettu, tiesi Juhana sen hetken tulleen, jolloin hänellä oli kaikki. Nyt hänen ei enää tarvinnut mitään peittää.
— Anna minulle anteeksi se, että uskallan sinulle sanoa kaiken, mutta minun olisi niin vaikea lähteä pois, ellen tietäisi sinun tietävän, kuinka paljon sinä olet minulle ollut. Minulla ei ollut mitään, mihin olisin elämäni kiinnittänyt. Yksi varmuus minulla kuitenkin aina oli, se, että elämäni kaunein hetki minua odotti. Minä uskoin niin varmasti, että taivas on minulle armollinen ja antaa minulle suurimman rikkautensa, jos vain tyynenä odotan enkä lamaudu. Minä tiesin, mitä olin odottanut, kun sinä tulit tielleni. Nyt olen sinulle sanonut kaiken. Anna minun nyt mennä. Minä en jaksa itseäni yksinäni irroittaa sinusta, niin lujalle olet minuun jo kasvanut kiinni, mutta auta minua. Sillä täytyyhän sen tapahtua. Onhan se sinun onneksesi.
Läähättäen oli Katarina kuunnellut Juhanan sanoja. Hän lähtee siis pois. Mutta kun hän sen tekee, niin miksi hän enää salaisi tunnettaan häneltä. Hän alkoi puhua, alussa niin hiljaa, että Juhana tuskin sen kuuli:
— Niin, niin, sinun täytyy mennä pois. Se on parempi meille kummallekin. Mutta minä en tahdo, että sinä ajattelisit: hän tuli luokseni ja meni pois antamatta minulle mitään. Kuule siis. Minäkin olen sinua rakastanut. Minä tiesin sen sinä hetkenä, kun kannoit minut sylissäsi. Meidät on määrätty luopumaan toisistamme. Minä en ole koskaan itselleni valehdellut; kuinka tekisin sitä sinulle, joka olet rakkaampi minulle kuin oma itseni. Minä rakastan sinua, minä en ole ketään muuta rakastanut. Ja nyt mene, mene, sillä minä pelkään sanovani sinulle enemmän kuin tahtoisinkaan.