Juhana seisoi liikkumattomana, ja niin hiljaista oli, että hän kuuli, miten sydän löi rinnassa mielettömänä onnesta ja tuskasta.
Sitten hän sanaakaan sanomatta kääntyi ja meni.
Kun hän oli ovesta päässyt, täytyi hänen hetkiseksi nojata seinään, niin voimakkaana löivät veren laineet hänessä.
Sen jälkeen hän riensi kartanosta pois, juoksi suoraan, katsomatta taakseen. Hänellä oli enää vain yksi ainoa ajatus: pois, pois!
Viljaisiin tultuaan hän otti hevosensa tallista ja ratsasti pois.
Hän ei tahtonut mennä Poikon kartanon ohitse, päästäksensä sille tielle, joka vie Naantaliin. Hän ajoi senvuoksi metsään.
Mutta kun hän oli yksinäiselle metsäpolulle tullut, niin hervahti hänen ruumiinsa, hän painui alas satulassaan, kietoi kätensä hevosen kaulaan ja itki.
Ratsu käänsi päänsä, ihmetteli hetkisen, kun ei ajaja sitä ohjannutkaan. Se käveli hetkisen polkua eteenpäin. Sitten se kääntyi. Kun Juhana päänsä nosti, seisoi hevonen Viljaisten tallin luona.
Juhana katsoi ensin aivan kuin ihmetellen ympärilleen. Sitten hän hyppäsi satulasta alas ja taputti hevostaan.
Nyt hän oli päättänyt jäädä.