Nyt hän ei mene, ennenkuin hänet suorastaan ajetaan pois. Onni oli hänen rinnallaan ja hänellä oli oikeus ottaa se vastaan.
Muualla kuin täällä ei hän voinut elää. Täällä oli hänen paratiisinsa ja helvettinsä, äärimmäinen onni ja äärimmäinen tuska.
Mutta hän tahtoi ottaa kaiken vastaan juuri sellaisena, kuin elämä sen hänelle antoi.
Hän oli sielunsa puun istuttanut tähän maailman kolkkaan, ja sitä ei siitä voitu irroittaa muuten kuin kaatamalla.
— Hän saa nöyryyttää minua. Hän saa halveksia minua. Mitä minä siitä.
Minä elän vain kerran, ja minä tahdon elämältä ottaa omani.
VIII.
Jota onnellisempi ihminen on, sitä voimakkaammin hän luontoa rakastaa. Luonnon moninaisten kauneuksien keskellä ihminen paraiten ymmärtää sen suuren autuuden, jota on täydellinen, eletty tunne.
Jota terveempi ihminen on, sitä vähemmän hän etsii jumalaa onnensa todistajaksi. Jumala on onnettomuuden ja tuskan todistaja ja kieltäytymisen herra. Luonto on onnen ja onnen omistamisen suuri käskijä.
Juhanalle tuli maa, jota hän viljeli, entistäkin rakkaammaksi. Hän ei sitä enää katsellut niin kuin se, joka siitä haluaa itselleen vain voittoa, vaan hän tahtoi luontoa edistää sen oman itsensä tähden. Aamusta iltaan hän oli kartanon töissä.
Niin uuttera hän oli, että Poikon kartanossa palvelijat siitä kummastellen puhuivat.