Kun Katarina oli saanut tietää, että Juhana ei ollutkaan lähtenyt, oli hän hädissään paennut ensiksi pyhänkuvan eteen.
— Hän tietää kaikki ja hän jää, oli hän huudahtanut.
Mutta ensimäisen säikähdyksen hälvettyä hän oli riemuinnut uudesta käänteestä. Hän tiesi nyt joutuneensa suureen vaaraan. Mutta pelkäsikö hän sitä, eikö elämä ollut juuri suurta vaaraa, jonka keskellä ihminen löytää onnensa?
Eräänä päivänä hento, kaunis Matleena puheli Katarinan kanssa
Viljaisten oloista. Matleena puheen sinne käänsi.
— Kyllä nyt varmaan tulee viljava vuosi Viljaisiin, koska vouti siellä niin kovasti tekee työtä, sanoi hän.
— Mitä sinä sillä tarkoitat? kysyi Katarina, joka mielellään tahtoi kuulla jotain Juhanasta.
— Mitä muuta minä sillä tarkoittaisin, kuin että vouti on aamusta iltaan työssä.
— Ja millaisella mielellä hän on?
— Hyvällä arvatenkin. Hyvällähän mielellä ihminen aina silloin on, kun hän tekee työtä.
— Oletko sinä hänet nähnyt?