— Mitähän siitä tulisi, jos poikamme joutuisi takaisin kotia?
— Mitähän siitä sen kummempaa tulisi, vastasi keisari, omahan se oma aina on, ottaisin vastaan ja sillä hyvä.
— Ei sitten tässä ole surun päiviä meillä laisinkaan, sanoi hänen vaimonsa. Meidän poikamme on tässä aivan lähellä, tuolla leskiakan mökillä ja siivet on hän tuonut takaisin. Hän varasti ne, jotta pääsisi kosimaan neitosta, jonka hän on tuonut tänne matkassaan. Minkä sanan minä nyt heille lähetän.
— Mene aamulla sinne leskiakan mökille ja sano, että tulkoot kotia sekä poika että miniä, kyllä meillä tilaa on asua ja kyllä täällä hyvänä pidetään.
Aamulla keisarin vaimo meni mökille ja iloissaan hän sulki poikansa ja hänen vaimonsa syliinsä ja yhdessä he sitten tulivat keisarin luo, joka heti pani toimeen häät ja suuret kestit poikansa ja hänen nuoren vaimonsa kunniaksi.
Siinä sitten elettiin jonkun aikaa sovussa ja rauhassa. Mutta siitä tuli pian loppu, sillä keisari alkoi vaatia itselleen takaisin noita siipiä eikä poika niitä antanut. Eikä keisari tyytynyt ainoastaan siihen, vaan vaati vielä, että pojan tuli antaa oma vaimonsakin hänelle.
Poika neuvotteli vaimonsa kanssa ja sanoi hänelle:
— Ei tässä muu auta, kuin meno muualle. Lentäkäämme sinne isäsi kotiin, ehkä siellä toisella tavalla vastaan otetaan.
Poika pani siivet selkäänsä, nosti vaimonsa niille ja sitten he yhdessä läksivät lentämään.
Tultuaan siihen valtakuntaan, jossa tytön isä oli keisarina, poikkesivat he pieneen mökkiin, jossa siinäkin asui leskiakka, selittivät asiat tälle akalle ja lähettivät hänen tiedustelemaan, millä mielellä tytön vanhemmat olivat ja miten heidät otettaisiin vastaan.