— Turkuun.
— No, sitten menen minäkin sinne, sanoi Hankku.
Hän nousi hevosen selkään kimpsuineen ja kampsuineen ja läksi ajamaan talosta.
XIV
Seuraavana päivänä, kun vanha Leena siivosi tupaa ja Arvid istui oven kynnyksellä katsellen, miten Brita kartanolla liikkui, puheli tuo vanha palvelija herralleen:
— Kyllä meidän uusi rouvamme on niinkuin taivaan lähettämä, niin kaunis ja hyvä hän on. Ja iloinen hän on, aivan kuin veljensäkin.
— Mikä veljensä? kysyi Arvid.
— No, se nuori mies, joka täällä oli. Sehän oli hänen veljensä, sen huomaa heti, kun heidät molemmat näkee. He ovat molemmat sellaisia mansikoita, jotka jumala on paratiisin niityltä poiminut ja maahan pudottanut. Mahtaa se herrastakin tuntua suloiselta, kun on sellaisen naisen saanut.
— En voi sanoa, miltä tuo tuntunee.
— Eihän sitä osaa sanoa, kyllä minä ymmärrän. Kun minä olin nuori, niin enhän minäkään osannut sanoa, millaista se oli, kun olin oikein iloinen. Ei sitä omaa asiaansa siinä suhteessa niin hyvin ymmärrä kuin toisen asiaa. Eikä herra kai tiedäkään, että se rouva on perin taitava kaikissa talouden töissä ja tietää niin tarkoin joka asiasta sanoa, että oikein on ilo kuulla. Kyllä kaikesta huomaa, että hän on luotu suuren kartanon rouvaksi. Kun herra vielä makasi tänä aamuna pitkänään vuoteella, niin oli hän jo ylhäällä ja antoi määräyksiä noiden pitojen suhteen. Ja niin hän komensi ja määräili kuin mikäkin sotaherra. Kaikki kävi niin lyhyesti ja selvästi, ettei muuta kuin mene ja tottele. Kyllä kaikki siten tulee pian ja hyvästi valmiiksi.