— Ne ovat ihan joka ikinen hassuja, arveli Arvid. Naisena ne häntä pitävät, mutta ei minua niin helposti petetä kuin noita toisia.
Mutta Leenan täytyi jatkaa ihastustaan.
— Kyllä rouva on sellainen, että ei ole toista koko maan päällä. Varmaankin herran autuaasti nukkuneet isä ja äiti nyt iloitsevat, kun katselevat mikä riemu on täällä Rapalassa. Iloinenhan se herrakin näyttää olevan. Kyllähän minä ymmärrän, että se ilokin voi tulla kovin merkillisellä tavalla esiin. Sitä minä väelle eilen selitin, kun ne niin kovasti ihmettelivät, miten herra riehui eilen. Minä sen kyllä ymmärsin. Kun minä olin nuori, niin minä muistan, miten kerrankin, kun olin oikein onnellinen, rupesin itkemään. Ei sitä ihminen osaa olla aivan tavallinen silloin, kun sydän on oikein iloa täynnä.
Arvid ei enää kuunnellut, sillä hän katseli Britaa, joka kulki pihamaan poikki ja meni talliin.
— Kyllä tuo poika on luotu vaikka miksi, muuta minä en voi sanoa. Nytkin hänellä on sellainen jalannousu ja käynti, että minäkin uskoisin jo hänet naiseksi. Minäpäs menen ja otan selon siitä.
Samassa hän näki, miten Brita antoi aika tillikan tallin ovella laiskottelevalle renkipojalle.
Arvid oli noussut, mutta istui taas.
— Tuossa se mies jo taas tuli näkyviin. Ei nainen noin taitavasti osaa lyödä toista korvalle, ei vaikka kuinka opettelisi.
Hän seurasi katseillaan Britaa, joka seisoi tallin lähellä ja katsoi katolle, jossa harakka nauroi. Brita otti maasta kiven ja heitti sillä niin taitavasti harakkaan, että se pudota kupsahti katolta alas.
— Ja kun katselee, miten hän kiveä heittää, niin tuntee hänet siitäkin mieheksi, arveli Arvid. Nainen ei koskaan osaa heittää kiveä. Jos hän yrittää, niin menee kivi aina jonnekin muualle, mutta ei maaliin. Se naisen käsivarsi taitaa olla pantu olkapäähän kiinni toisella tavalla kuin miehen.