Arvid nousi kuitenkin ja asteli Britan luo.
— Se oli hiivatin hyvästi heitetty, sanoi hän. Minä en osaisi niin hyvin. Kuule, ne ovat kaikki aivan varmoja siitä, että sinä olet nainen. Eikö se ole hassua?
— Etkö sinäkin jo ole alkanut sitä epäillä? sanoi Brita nauraen.
— Enhän toki. En minä niin hassu kuitenkaan ole. Kyllähän minä osaan naisen ja miehen erottaa toisistaan. Ei siinä ruumista tarvitse tarkastaa, kyllä sen huomaa yhdestä ja toisesta muustakin. Oikein tuntuu turvalliselta, kun huomaa olevansa viisain koko tässä joukossa. Eipä se sellainen ilo ole usein minulle sattunut.
Arvid seisoi hajareisin ja syljeskeli eteensä.
— Elähän siinä syljeskele, se näyttää niin perin rumalta, sanoi Brita.
— Mitä? Eikö se sinun mielestäsi ole se varmin miehen tuntomerkki?
Eihän ole suomalainenkaan se, joka ei sitä tee.
— Mutta muista, että minä olen täällä sinun rouvasi ja se pakottaa sinua olemaan hiukan sen mukaan.
— Mutta kun se kokoontuu suuhun, niin minne minä sen panen?
— Puhu enemmän, niin ei se ennätä kokoontua.