Ja niin käskevä oli Arvidin muoto, että vanhat herrat, ottaen hellät jäähyväiset Britalta, poistuivat.
Kun Arvid ja Brita olivat jääneet kahden, niin Brita kysyi:
— Mikä sinua oikeastaan vaivaa? Toisena hetkenä sinä annat heille luvan olla minun seurassani ja toisena ajat heidät pois.
— En minä itsekään tiedä, mikä minua vaivaa, vastasi Arvid. Minun on niin vaikea olla kuin olisin kipeä. Minä en osaa olla rauhallinen. Kuule, oletko sinä mies vai nainen?
— Miksi sinä sitä kysyt?
— Sano suoraan, oletko sinä mies vai nainen?
— Tiedäthän sinä itse, mikä minä olen.
— Minähän olen niin tyhmä, etten minä kaikkea tiedä.
— Mutta totta kai sinä sellaisen tiedät.
— Niin sitä luulisi, mutta sinä olet niin merkillinen ihminen, että tässä menen aivan sekaisin sinun seurassasi. Kun minä näen, miten sinä olet ystävällinen noille vanhoille tahkoille, niin minä olen kade. Jumal'avita, kade minä olen! Eihän minulla ole syytä sellaiseen, mutta minä en sille mahda mitään. Minä olen kade jokaiselle, jonka kanssa sinä olet.