— Elä pelkää, ne ovat niin suuria kukkoja varten, että ei sinulla ole mitään vaaraa. Minä selitän ne sinulle, jotta tiedät käydä niitä katsomassa. Siellä riihen takana, aivan sen tien varrella, joka vie talosta siihen rantaan, minne veneet laskevat, kun kirkonkylästä tullaan, siellä on ensimäinen loukku. Se on niitä suuria kukkoja varten. Meidän kukko sen sinne rakensi. Se on samanlainen sadin kuin mikä ketuille pannaan. Katsohan, nuo vieraat kukot hiipivät taloon aina siihen aikaan, kun jo oli menty orrelle. Pimeässä toinen niistä sitten meni ansarautoihin, jotka loksahtivat hänen kinttunsa ympärille. Se ei ollut niin kovin vaarallista, sillä siinä kukossa oli jo ennestään hyvin paljon haavoja. Se oli nimittäin ollut vierailla mailla tappelemassa ja oli sieltä tullut kotitunkiolleen aivan rikkinäisenä. Pariin päivään ei hän ole enää tullut tämän talon näkyviin, mutta minä olen kuullut, että hän hautoo julmaa kostoa. Arvaahan sen, että kostaa sitä tekee mieli, kun äkkiä kintuista nipistetään. Täällä kävi toinenkin suuri ja vieras kukko, oikein sellainen vanha tappelupukari. Se oli niin viisas, ettei koskaan kulkenut tietä pitkin. Mutta kävipä sillekin nolosti. Eräänä iltana, kun sekin koetti tulla kartanolle salavihkaa, niin oli kukko kuopinut aivan portin kohdalle jumalattoman suuren kuopan, jonne oli koonnut kaikenlaista törkyä. Tähän kuoppaan tuo tappelukukko sitten putosi. Se kuuluu saaneen huuhtoa itseään hyvin kauan, ennenkuin tuli taas sellaiseen kuntoon, että voi astua toisten joukkoon. Nyt nuo kukot eivät enää öiseen aikaan uskalla tulla taloon, mutta kyllä ne päivällä täällä näyttäytyvät. Ja tiedätkö, millainen se kana on niille? Se kuopii maata niiden edessä, heiluttaa pyrstöään, kurottaa kaulaansa ja on niin kovasti merkillisen, ihmeellisen ja kummallisen näköinen ja tapainen. Minäkin toisinaan juoksen perässä, häpeähän se on, mutta minä en sille mahda mitään.
Haavuri näki Arvidin ja Britan tulevan ja sanoi kukolle:
— Mene nyt pois ja kutsu kanasi koolle, sinä olet ainakin niiden herra. Tuolla se meidän kanakukko tulee!
Kukko juosta keikutti pihamaan poikki ja päästyään sen toiselle puolelle heläytti komean kiekunan. Pian juoksi kanoja joka haaralta. Kukko seisoi ja lauloi, ja kanat koettivat ymmärtää, mitä heidän herransa ja vallitsijansa sellaisella äkkinäisellä komentamisella tarkoitti. Ja ne kuopivat maata ja kaakottivat parhaansa mukaan ilmaistakseen, että he olivat hänen uskollisia palvelijoitaan.
— Mikä kanoille nyt niin äkkiä tuli, kun ne noin kaakottavat? sanoi
Brita haavurille tullessaan.
— Ei niitä, minun ymmärtääkseni, mikään vaivaa, vastasi haavuri. Minä tässä aikani kuluksi keskustelin kukon kanssa siitä, millainen komento sen tarhassa on. Ja kukko kai nyt tahtoo näyttää, että hän se herra on ja kaiken määrääjä.
Arvid oli mennyt tupaan edeltäpäin, joten haavuri ja Brita olivat kahden. Brita nauroi haavurin lauseille, sillä hän varsin hyvin ymmärsi, mitä tämä tarkoitti. Hän laski kätensä ystävällisesti haavurin olalle ja sanoi:
— Sinä olet minulle ollut uskollinen ja auttanut minua. Minä olen tänään pyytänyt mieheltäni sinulle torpan.
— Elkää olko minulle noin ystävällinen, siinä on suuri vaara, sanoi haavuri puoliksi leikillään.
— Mikä vaara siinä olisi?