Brita tahtoi olla yksinään. Hän heitti vaatteet yltään ja seisoi hetkisen siinä alastomana. Hän raotti hiukan ovea, jotta kapea valonsäde tuli muuten pimeään saunaan ja valaisi hänen nuoren alastoman ruumiinsa. Hän katseli ruumistaan ja hymyili omituisesti, punastui ja peitti kasvonsa ikäänkuin hän olisi hävennyt omia ajatuksiaan. Sitten hän sulki oven, heitti korvolla vettä kiukaalle ja nousi lauteille.
Kylvöttyään hän laskeutui alas ja alkoi huolellisesti pestä ja sitten huuhtoa ruumistaan.
Kun saunassa oli kovin kuuma, avasi hän oven. Katsomalla siitä hän saattoi nähdä suurimman osan saunalle johtavaa polkua ja siten olla varustautunut kaikkia odottamattomia yllätyksiä vastaan. Siinä huuhtoessaan ruumistaan hän otti kousalla vettä, pesi rintansa ja heitti sitten lopun vedestä lauteitten alle. Ja kun hän sen teki, niin ei hän voinut olla naurahtamatta tälle vanhalle taialle, joka muka takasi sen, että sen tekijä saa pojan.
Arvidille kävi aika pitkäksi tuvassa istuessaan. Hän nousi paikoiltaan ja käveli tuvassa edes ja takaisin. Hän oli luvannut jäädä sinne ja hän tahtoi pitääkin lupauksensa, vaikka se hänen mielestään oli niin joutava.
Talon renki tuli kutsumaan hänet talliin katsomaan hevosta, jonka jalka oli loukkaantunut.
Arvid meni. Kun hän tallista läksi, meni hän seisomaan karjapihan aidan viereen ja katseli miten piiat elokuun illan hämärässä lypsivät lehmiä. Kaikki tämä tuntui hänestä niin ihmeen kotoiselta ja rakkaalta.
Hän puhutteli nauraen piikoja. Silloin hän näki vanhan Vapun tulevan karjapihaan.
— Miksei Vappu ole saunottamassa rouvaa? kysyi hän.
— Olinhan minä siellä, mutta hän lähetti minut lypsämään, vastasi
Vappu. Kyllähän minä tahdoin jäädä, mutta lähteä piti.
— Eihän se sovi, että hän siellä on yksinään, ajatteli Arvid. Ja samapa tuo nyt on, kun ei siellä ole ketään naisia häntä häiritsemässä, niin voin minäkin mennä sinne yksintein, jotta väen ei tarvitse odottaa turhaan.