Vallaton mieliala heräsi Arvidissa, halu poikamaisiin kujeisiin. Hän tahtoi säikyttää kylpijän. Hän näki jo kaukaa, että saunan ovi oli auki, ja sen vuoksi hän teki pitkän kaarroksen ja juoksi pellon poikki saunaa kohden. Kun hän oli tullut aivan saunan nurkan taakse, niin hän kumartui kurkistamaan.
Hän kuuli kylpijän hiljaa hyräilevän. Arvid hiipi saunan oven taakse ja kurkisti auki olevan oven ja seinän välisestä raosta.
Kuten jähmettyneenä hän jäi seisomaan paikoilleen. Se, joka oli saunassa, oli hänen entinen Adolfinsa, tuo entinen reipas poika, mutta se ei ollutkaan sittenkään sama. Hän oli nainen. Kalpeana, veren syöksyessä sydämeen, Arvid seisoi siinä ja katseli. Hän ei uskaltanut liikahtaa paikaltaan. Tuo olento, joka oli ollut hänen luonaan, olikin siis nainen!
Kun Brita alkoi pukeutua, niin pelkäsi Arvid tämän näkevän hänet, ja hän hiipi ensin hiljaa ovelta ja juoksi sitten yli pellon, kunnes tuli riihen luo, jossa hän vaipui hengästyneenä riihen portaalle istumaan. Hetkisen huohotettuaan hän ponnahti ylös ja sanoi:
— Kyllä minä olen oikea lammas, kun läksin pakoon. Milloin minä ennen olen naista paennut? Olisin jäänyt ja astunut esiin.
Mutta sitten hän alkoi äkkiä epäröidä. Kuka oli tuo nainen? Kuka hän oli?
— Minkätähden tuo ihminen, tuo nainen, on ollut täällä ja mistä hän on tullut? Mikä syy hänellä oli tulla valepuvussa minun luokseni? Kuka hän on? Ei hän ole mikään tavallinen seikkailija, sen huomaa kaikesta. Yksi ainoa nainen olisi tänne voinut tulla, ja se on minun vaimoni. Jos se onkin hän? Mutta hänhän päästi minut vapaaksi avioliittolupauksestani. Hän se siis ei voi olla. Mutta kuka hän sitten on? Kuka, kuka?
Äkkiä Arvid sävähti kalpeaksi ja sitten aivan tulipunaiseksi.
— Kyllä minä olen sellainen hölmö, ettei taida toista olla koko Sysmässä. Nythän minä huomaan kaiken. Minä jo alussa ihmettelin sitä yhdennäköisyyttä. Sehän on se minun tyttöni sieltä Turusta. Hän se on! Hän on tullut tänne. Hän on tahtonut nähdä, millainen minä oikeastaan olen. Sen vuoksihan hän on pukeutunut mieheksi, jotta minä en osaisi mitään epäillä. Tässä minä nyt seison aivan kuin taivas olisi romahtanut maahan ja paraillaan koottaisiin särkyneitä huonekaluja. Minä menen ja suljen hänet syliini, kylläpä hän silloin tuntee, mitä miehen syleily on.
Mutta hän ei lähtenytkään, sillä samassa alkoivat uudet ajatukset hänessä herätä.