— Hänhän on minua tahtonut kasvattaa tuota toista varten, tai oikeammin sanoen itseään varten. Jos minä nyt menen ja sanon hänelle, että minä olen päässyt selville siitä, kuka hän on, niin saattaa hän mennä pois minun luotani, kun minä en olekaan vielä kyllin höylätty häntä varten. Ja hän ei saa mennä pois, hän ei saa. Hyvä jumala, minä en ole sinua onnessani montaakaan kertaa muistanut, mutta nyt minä rukoilen: elä päästä häntä pois.
Ja Arvid laski kuin pieni poika kätensä ristiin.
— Mutta on se minun tyttöni yhtä kaikki sentään sellainen tyttö, että ei maarin toisilla olekaan, sanoi hän. Kuinka hän minua on nenästä vetänyt, ollut muka mies, vaikka onkin ollut naisen hameet kintuissa. Ja minä sitten! Kyllä minä olen ollut sellainen pässinpää, että en olisi uskonut itsekään itsestäni sellaista, vaikka minä en juuri paljon itseni päälle rakennakaan. Mutta annahan olla, mikä peli tästä nyt nousee. Sinä aiot tietysti yhä uskotella minulle, että olet mies. Uskottele vaan ja ollaan uskovinaan. Helppoahan se on, kun paremmin tietää. Ja sittenhän sitä nähdään, kuka on se, joka lopulta makeimmin nauraa. Kyllä tästä nyt sellainen ilo tuli, että ei taivaassa liene sen parempaa. Eikö se äiti viime yönä tullut minulle puhumaan kaikenlaista. Siinä se nyt on. Kyllä minä nyt sen tytön rutistaisin käsissäni, jos hän tässä olisi. Jotain minun nyt täytyy saada käsiini, muuten ei tässä hyvä peri.
Arvid katseli ympärilleen ja näki riihen vieressä pinon paksuja halkoja, jotka olivat sinne tuodut riihen lämmittämistä varten.
— Olisipa tuossa nyt kirves, niin minä pilkkoisin neniin pieniksi, että olisivat hienoja kuin pesän virit.
Hän löysi riihen oven luota kirveen ja alkoi iskeä vimmatusti paksuihin halkoihin, niin että lastut lensivät korkealle. Hikisenä taukosi hän hetkiseksi työstään.
— Kyllä minä olin laskenut, kun hänet ensi kertaa näin, että kaunis sillä on ruumis, mutta että se olisi niin kaunis, sitä minä en olisi sentään uskonut. Hänen kaulansa oli niin pehmeä ja kuitenkin voimakas. Kyllä siitä näki heti, että se ihminen on tottunut kantamaan päätään pystyssä. Ja käsivarret sillä olivat kauniit. Niissä ei ollut, kuten naisilla yleensä on, vain paljasta pehmoista lihaa, vaan olivat ne jäntevät. Ei hän suotta osaa miekkailla niin hyvin. Ja kun minä ajattelen, että hän noilla samoilla käsivarsillaan heitti minut sinä ensimäisenä iltana permannolle. Ei sitä sellaista kunniaa sentään kaikille tapahdukaan. Ja kun minä ajattelen vielä…
Hän alkoi kiivaasti taas hakata halkoja, ja kauan kesti, ennenkuin hän antoi kirveensä levätä. Kun hän taukosi työstään, niin olikin koko ympäristö täynnä lastukasta, ja monta halkoa oli jo pilkottu aivan pieniksi tikuiksi. Näitä Arvid kirveellään naputteli vieläkin pienemmiksi alettuaan taas puhella itsekseen.
— Tiesiköhän jumala aivan tarkoin, kuinka kaunista hän loi, kun hän loi naisen ruumiin? Ei maailmassa ole mitään niin kaunista kuin se. Minä luulin ennen, että oikein kaunis ja solakka hevonen oli sitä kauneinta maan päällä. Mutta kyllä minä nyt tiedän, ettei se niin ole.
Hän pani kätensä ristiin kirveen varren ympärille ja sanoi: