— Ja että minun poikani kerran saa alottaa elämänsä tuossa kauniissa ruumiissa! Että se hänelle on sallittu! Minun tulee tässä melkein kade omaa poikaani. Kyllä sillä äidillä mahtaa siellä taivaassa olla tänään hauskaa. Mitä hän niistä taivaallisista riemuista välittää. Kyllä minä tiedän, että tänne hän kuitenkin usein silmänsä kääntää.
Arvid iski kirveensä paksuun halkoon, mutta ei jatkanutkaan työtä.
— Kuinka paljon hän sentään mahtaakaan minua rakastaa, kun hän on saattanut sillä tavoin tulla minun luokseni ja koettanut minusta tehdä ihmistä. Onhan sitä ollut hänellä siinä sellainen työ, että huonompi olisi jo kesken väsynyt, mutta hän ei, ei hän. Niin, no, hänhän onkin niin kokonaan toisenlainen kuin kaikki muut naiset. Ja kyllä minä nyt koetan, minä koetan niin, että oikein jäljet näkyvät. Olisinkohan minä koskaan oikein ymmärtänytkään, mitä hän on, jos hän siellä Turussa olisi heti minuun suostunut? Vasta nyt minä huomaan, mitä hän on, ja sellainen nainen onkin jotain, jota ei saa kullalla eikä millään. Sellainen nainen on ansaittava!
Hän iski taas muutaman iskun ja taukosi jälleen.
— Ja kun minä muistan, miten hänestä pidin jo senkin vuoksi, että hän oli sellainen terve, iloinen ja viisas poika. Kai se niin on, että ihminen se ihmisenä sittenkin on korkeammalla kuin mies ja nainen. Mutta hyvä se on, että sellainen ihminen sitten on samalla nainenkin, koska minä nyt kerran satun olemaan mies.
— Taivas varjele, mitä tämä tietää ja merkitsee? kuului ääni Arvidin vierestä.
Leena siinä seisoi silmät selällään ja katseli Arvidin työtä.
Arvid kääntyi Leenaan päin ja nauroi.
— Millä ihmeellisellä tavalla herra aikoo riihtä lämmittää, kun tuolla tavoin kaikki halot pirstaa pieniksi tikuiksi? Ettei herralle vain ole tullut mitään vammaa päähän?
Arvid katsoi työhönsä ja nauroi sitten makeasti.