— Kas, riihipuitahan ne olivatkin, sanoi hän. En minä huomannut laisinkaan, että ne niitä olivat.
— Mutta minne kummaan niitä tuollaisia tikkuja tarvitaan? sanoi Leena.
— Rakkauden valkeata niillä viritetään, sanoi Arvid ja koppasi vanhan
Leenan syliinsä.
— Ei herra saa, jos rouva sattuisi näkemään! huusi Leena ja ponnisteli vastaan.
— Nähköön, ei se ole ollenkaan vaarallista, sanoi Arvid. Suu tänne nyt, siihen pannaan nyt muisku!
Ja Arvid suuteli Leenaa ihan keskelle suuta.
Kun Leena oli päässyt Arvidin käsistä vapaaksi, niin hän juoksi huutaen taloa kohden. Mutta kun hän läheni pihamaan veräjää, niin hän hiljensi käyntiään, vilkaisi taakseen, kuivasi suutaan ja nauroi. Ja kun hän tuli pirttiin, jossa palvelijat juuri olivat illallisella, niin oli hänen vanhoilla poskipäillään hohtava puna.
— Kyllä se meidän herra on tänään niin kovasti lystikkäällä päällä, mitä lieneekään hyvää hänelle tapahtunut, sanoi hän. Otti minutkin vanhan ihmisen ihan väkisin syliinsä ja muiskutteli.
— Siitä onkin varmaan pitkä aika, kun Leena sellaista on saanut maistaa? sanoi haavuri.
Kun Arvid palasi tupaan, niin oli Brita siellä jo häntä odottamassa.