— Miksei, miksei jo se onnen päivä ole koittanut, jolloin sinut saan pitää kokonaan omanani? Silloin sinä tulet voimana, joka hyväilee, uskona, joka nostaa riemuitsevia ajatuksia. Silloin minä haluaisin juosta kädet suorina sinua vastaan, sulkea sinut lujasti syliini ja tuntea, kuinka sinussa joka paikka tykkii, joka suonessa elämä ihanasti ouruu.
Arvid nousi istualleen vuoteensa laidalle ja katseli silmät kirkkaina elokuun mehevään luontoon.
— Mitähän sinä siellä toimielet ja puuhailet, minne askeleesi kulkevat? Tuntuu niin leppoiselta ja hyvältä, niinkuin ei sinullakaan tänä pyhäisenä aamunhetkenä olisi mitään erikoisempaa hommattavaa, vaan että aatos askaroi tyynesti ja mielesi tuntuu oudostuttavan kepeältä.
Arvid otti ylleen vaatteet ja meni tuvasta ulos. Siinä hän seisoi tuvan portailla, ja kun Brita rainta kädessään lähestyi häntä, niin ei hän edes mennyt häntä vastaan. Hän tahtoi niin kauan kuin mahdollista katsella tuota kaunista käyntiä. Ja kun Brita sitten tuli hänen eteensä, niin ei Arvid edes kuullut, mitä hän sanoi. Hän vain hymyili ja kirkkaasti katsoi häneen. Samalla hän puristi kätensä nyrkkiin, sillä hänellä oli sellainen vallaton halu tarttua tuohon ihmiseen ja nostaa hänet käsillään korkealle.
Mutta Britan kasvoilta katosi hymy ja rohkeus laukesi.
— Nyt hän joko aavistaa tai tietää, että minä olen nainen, ajatteli hän. Hän ei vielä koskaan ole tuolla tavoin minuun katsonut, ei noin voitonvarmasti.
Hän laski rainnan pois kädestään ja sanaakaan enää sanomatta meni kiireesti pois.
Hän käveli muutaman askeleen, mutta sitten, jota kauemmaksi hän tuli, sitä kiivaammin hän astui ja lopulta hän juoksi. Hän pakeni hevoshakaan ja piiloutui aivan kyyrylleen maahan. Hänen sydämensä sykki kiivaasti, kun hän kuuli, miten Arvid hetkisen kuluttua seurasi häntä. Hän tirkisteli oksien lomitse ja näki Arvidin seisahtuvan ja katselevan ympärilleen. Lopulta, kun hän ei ketään nähnyt, tuli hän hevoshaan aidan viereen ja seisoi siinä hetkisen, sitten kääntyi ja hiljaa viheltäen meni taloon.
Brita ei uskaltanut liikahtaakaan paikaltaan, hän istui siinä kauan.
Lepikkö risahteli, kun hevoset siellä kulkivat. Tuolla tuli jo hänen
Ruskonsakin, hänen hyvä ystävänsä, jonka luona hän ei moneen päivään
ollut käynyt.
Rusko näki kyyryllään olevan naisen, seisahtui ja katsoi, pureskellen hiljaa suussaan olevaa ruohotukkoa, hirnahti sitten ja tuli Britan luo, joka kietoi kätensä lujasti hevosen kaulaan.