— Nyt, Rusko, ovat asiat täällä aivan hullusti. Hän rakastaa nyt minua, minä huomaan sen kaikesta. Hän on astuessaan eteeni niin voimallinen ja kaunis, kuin olisi hän saanut kuningaskunnan lahjaksi. Minä tahdoin häntä kasvattaa ja muodostaa hänet sellaiseksi kuin toivon, mutta nyt huomaan, että hän se minua vallitsee ja että nyt minä teen kaiken niin kuin hän tahtoo. Sinä hyväilet minua päälläsi. Niin, niin, kyllä minä ymmärrän, mitä sinä tarkoitat. Tiedänhän minä, että sinä aina niin iloisesti hirnut, kun hänen oriinsa on lähettyvillä. Voi kuitenkin meitä kahta hassua luomakunnan jäsentä! Mutta odotahan, vielä minä en mene hänelle, en vielä. Vielä on minulla yksi keino, jolla häntä voin vallita.
Kepein mielin juoksi Brita aittaan, ja kun hän sieltä palasi, niin oli hän koko talon väen ihmeeksi ja kummaksi miehen puvussa.
Haavuri kun hänet näki sellaisena, löi kätensä hämmästyneenä yhteen ja huusi:
— Joko se kana nyt taas on kukon höyhenissä! Brita juoksi hakaan ja tuli sieltä Ruskonsa selässä ja ratsasti talon eteen.
— Hoi, Arvid, huusi hän. Ota hevonen, niin ratsastetaan tuonne pellolle leikkuuta katsomaan.
Arvid huusi tuvasta:
— Millä ihmeen keinolla sinä aiot ratsastaa? Mutta hän vaikeni aivan hölmistyneenä nähdessään Britan pojan puvussa.
— Elä siinä seiso silmät päässä kuin siian renkaat. Ota hevonen ja tule jälestä.
Hän ajoi edellä ja Arvid katseli talon portailta, miten hän kauniisti ratsasti.
— Hän istuu hevosen selässä niin kauniisti, ettei moni mieskään siten istu. Kyllä minä sen sellaisen asian ymmärrän paremmin kuin moni muu, sillä sehän on ollut minun varsinaisena ammattinani tähän asti. Nyt hevonen pelästyi jotain. Kas, se nousee pystyyn. Nyt hän putoo, ja siinä on paha kiviröykkiö aivan lähellä! Ei! Kylläpä hän osasi hevosen saada nopeasti talttumaan. Se oli temppu, jota en tunne. Täytyypä mennä kysymään, miten se oikeastaan tapahtuu. Kylläpä tämä on hullunkurista. Minä kyselen vaimoltani ratsastustemppuja aivan samoin kuin jos hän tulisi minulta kysymään, miten kangasta luodaan. Erotus on vain siinä, että hän osaa tuon asian minulle selittää, mutta minä en tuota toista hänelle. Kun minä vaan sen tietäisin, miksi tuo nainen ei tahdo itseään minulle ilmaista, vaikka hän kuitenkin minusta niin paljon pitää? Mikähän kumma paikka se minussa on, joka häntä ei vielä miellytä? Ei hän suinkaan voi toivoa enää tämän suurempaa voimaa. Oikein minua naurattaa, kun ajattelen, kuinka kireässä hänen henkensä olisi, jos minä tälläkin hetkellä uskaltaisin hänet ottaa syliini. Niin se kävisi, että luut rutisisivat. Kyllä vika on minun hengessäni. Mutta en kai minä enää paljonkaan paremmaksi tästä tule, mitä nyt jo olen. Rajansa silläkin on, millaiseksi ihminen voi muuttua. Mutta mitä minä tässä itsekseni höpisen? Minä menen hänen luokseen, sillä minun on hyvä olla, vaikka en sanoisi sanaakaan, kun vain saan olla hänen vieressään.