Arvid juoksi ottamaan hevosen itselleen ja ajoi Britan luo sellaista vauhtia, että hevonen oli yhtenä viivana.
— Mikä hullutus sinun hahmoosi taas on tullut, huusi hän perille päästyään, kun olet muuttanut muotoa?
— Minä tahdon taas olla näissä pukimissa, sanoi Brita, minä tunnen itseni niissä kotiutuneemmaksi.
— No, per…
— Sinähän olet luvannut, että et kiroile enää.
— Minä lupasin sen sinun hameittesi kunniaksi, mutta nythän me olemme miehiä, ja silloin pikkuinen kiroilu maistuu niin makealta. Minä olen tällä hetkellä niin iloinen, että eihän elämä miltään tuntuisikaan, ellei saisi hiukan kiroilla. Koetahan sinäkin, niin näet, että se tekee kaiken monin verroin mukavammaksi. Kiroillaanhan kerran yhdessä oikein voimien takaa.
Brita purskahti nauruun.
— Sinun kanssasi ei osaa kohta enää ainoatakaan järkevää sanaa puhua.
— Minä olen sellaisella tuulella tänään, että tekisi mieleni hypätä maahan ja mukkelehtia tuossa nurmella niin, että mies yhtenä keränä menisi eteenpäin. Koetetaanko?
— En minä sellaiseen leikkiin rupea.