— Hyvin paljon.
— Kuinka sinä voisit tietää, mitä sinä minun unessani teit?
— Olinhan minäkin siellä. Ja kun sinä olit minut sulkenut syliisi, niin minä kiedoin käteni sinun kaulaasi ja maksoin suudelmastasi suudelman. Ja minä sanoin sinulle: Minä en ota mitään lainaksi! Ja minä nauroin ja sinä nauroit ja katsoit minua silmiin niin iloisesti ja veitikkamaisesti.
— Kuulehan nyt, sinä velikulta, nyt sinä panet omiasi. Ei siinä unessa sellaista ollut.
— Oli siinä yhtä hyvin tämä kuin sekin, mitä sinä kerroit, sillä sinä et ole nähnytkään sellaista unta.
— Mistä sinä sen tiedät?
— Sinä valehtelet niin huonosti, että sen heti huomaa.
Arvid nousi paikaltaan ja seisoi kalpeana Britan edessä.
— Nyt minä en enää voi vaieta, sillä minä tiedän nyt kaiken. Sinä olet nainen ja sinä olet sama tyttö, jonka minä näin Turussa ja jota minä koko ajan olen rakastanut.
Hän oli sanonut tämän näennäisen tyynesti, mutta voimakkaasti nousi ja laski hänen rintansa, kun hän odotti Britan vastausta.