— Siihen minä en voi antaa mitään varmaa vastausta, sanoi Brita.
— Siinä asiassa me luotamme hänen sanoihinsa, ja kun hän kerran on tehnyt teidät vapaaksi, niin me pidämme oikeutenamme valloittaa teidät. Me olemme rohkeita miehiä ja te saatte nähdä kuinka…
Enempää ei Erik ennättänyt sanoa, sillä samassa juoksi Arvid tuvasta ulos, ja molemmat vanhat herrat läksivät pakoon, minkä suinkin kerkisivät.
XX
Kun Brita ja Arvid seisoivat tuvassa kahden, niin he ensi kertaa olivat sanattomia toistensa seurassa. Molemmat tunsivat, että jokainen sana, joka lausuttaisiin, rikkoisi jotain heidän väliltään. Ja kuitenkin he tunsivat, kuinka heidän koko olemuksensa kaipasi sitä, että he saisivat toisilleen sanoa kaiken sen, mikä heissä liikkui.
Hiljaa he seisoivat tuvassa ja kuten peläten häiritsevänsä pyhää huonetta he hiljaa liikkuivat. He eivät tohtineet tulla lähelle toisiaan. Näin kuluivat pitkät hetket, ja yhä oli kumpikin vielä vaiti.
Vihdoin alkoi Arvid kuten kuiskaten itselleen:
— Minä näin viime yönä unta. Minä tahdon sen sinulle kertoa. Minä olin aavalla merellä ja myrsky oli meidät heittänyt purresta. Yhdessä me taistelimme aallon varassa, sinä ja minä. Mutta silloin tuli lähellemme toisia, jotka sinuun tarttuivat ja tahtoivat sinut vetää mukanaan syvyyteen. Minä taistelin kaikkia vastaan, minä otin sinut omakseni ja yhdessä me uimme kohden rantaa, missä hiekka valkoisena hohti. Siellä minä laskin sinut lepäämään. Ja kun minä katsoin sinuun silloin, niin näinkin, että sinä et enää ollutkaan mies, vaan että sinä olit nainen. Silloin valtasi minut sellainen hurja riemu, minä tunsin elämän ihanasti suonissani soutavan ja minä otin sinut jälleen syliini ja suutelin sinua.
— Ja sitten, sanoi Brita nauraen. Sinä et muistakaan kaikkea.
— Mitä minä jätin pois?