— Siinä se nyt on! huusi hän. Katsokaahan, siinä se nyt on!
Ja hän ojensi toisia kohden kätensä, jossa oli irtonainen hammas.
— Se on se sama hammas, joka on ollut vuosikausia minun kitalaessani. Nyt se läksi irti. Katsokaahan, se on säilynyt siellä sangen hyvässä kunnossa!
Hän oli niin innoissaan, että unohti kaiken muun. Hän piteli hammasta kämmenellään, ja toiset kokoontuivat hänen luokseen sitä katsomaan.
— Se on yksi niistä kolmesta, jotka suustani sodassa ammuttiin ja joiden tähden minä nimeksenikin sain Tandefelt. Voi, herranen aika kuitenkin, kuinka minä tuosta hampaasta olen pitänyt, se on siellä kitalaessani istua törröttänyt ja koettanut hangata vastaan. Nyt sinä olet valtasi menettänyt. Tulee tässä hiukan murheelliseksi, kun näkee, miten kaikki maailmassa on katoovaista, yksin hampaatkin. Voi voi, sinua rassua, joka olet parastasi koettanut siellä minun kitalaessani ja nyt olet minulle hyvästit heittänyt. Mutta en minä sinua unohda, vaan kunniapaikalle minä sinut asetan tupani peräseinälle. Siellä on oleva sinun kunniapaikkasi minun nimeni merkkinä ja esikuvana. Tule pois, niin pääset sinne heti paikalla.
Ja Arvid meni toisten hölmöinä katsellessa häneen tupaan naulaamaan hampaansa tuvan peräseinälle.
Molemmat vanhat herrat katsoivat hänen jälkeensä osaamatta sanoa mitään. He olivat vieläkin aivan ymmällä kiivaan keskustelun äkillisestä taukoamisesta. Brita alkoi nauraa, hän nauroi helakasti, nauroi koko sydämestään, nauroi omalle ilolleen ja sydämensä suurelle rikkaudelle. Tuo äkkinäisesti toisesta mielialasta toiseen menevä mies oli sittenkin kauneinta, mitä hän maailmassa tiesi, oli mies, jota hän oli valmis palvelemaan ja seuraamaan läpi kaikkien elämän vaiheitten. Hän oikoi nuoria, voimakkaita käsivarsiaan kuten syleilyyn ja hän nauroi sellaisella pulppuavalla elämän ilolla, että vanhat herrat katsoivat vuorostaan häneen aivan ymmällään. Brita huomasi sen ja sanoi heille: — Mitä te siinä seisotte, menkää herran nimessä pakoon, sillä kohta Arvid tulee. Ja kun hän nyt palaa, niin hän ei mitään säästä. Hän on tänään aivan irtonaisella tuulella. Nyt hänen kanssaan ei ole hyvä keskustella.
— Mutta annattehan te meille luvan tulla tänne teidän luoksenne? sanoi
Erik.
— Minulla ei tietysti ole mitään sitä vastaan, jos vain kestätte kaikki ne vaikeudet, jotka mieheni voi panna toimeen, vastasi Brita.
— Te sanoitte miehenne? Onko hän siis miehenne? Hänhän itse sanoi, että hän ei sitä ole.