Ällistyneinä katsoivat molemmat herrat Arvidiin, mutta sitten he alkoivat nauraa.
— Sinä voit sellaista uskoa, että hän olisi mies, sanoi Aksel, mutta kyllä me sellaiset asiat ymmärrämme. Et sinä ole mikään oikea mies, ellet tunne naista, vaikka hän olisi viisiin vällyihin kiedottu.
Arvid jatkoi:
— Oli hän mies tai nainen, mutta minun taloni pihalla te ette ole. Korjatkaa luunne tai tästä tulee sellainen siivous, että itsekin ihmettelette, missä kaikki ruumiinne kappaleet ovat.
Hän alkoi huikeasti kiroilla ja hyppi tasajalkaa pihamaalla. Brita koetti häntä lauhduttaa, mutta hän vain yltyi siitä.
— Vai tahdot sinäkin noita miehiä puolustaa? Mitä tekemistä sinulla on noiden miesten kanssa? Minulle sinä kuulut, minulle yksinomaan.
Ja Arvid häristeli nyrkkiään herroille.
— Minä olen nyt saarnatuulella, sen vuoksi minä en lyökään, vaikka nyrkissäni kutiaakin, kuin olisi siinä tuhat muurahaista. Minäkin tahdon kerran puhua, ja silloin oikein suun täydeltä. Ja jollette minun saarnaani loppuun asti kuuntele, niin minä napautan teitä päähän näillä näpeilläni. Luuletteko te, että minä olen tässä mikään teidän pilkkanne esine, vaikka olenkin hiukan huonompi järkeni puolesta kuin te? Mutta kun minä nyt olen alkanut päästä päästäni selville, niin sitten se onkin jotain toista kuin teidän, jotka olette järkenne kaunista lahjaa kuluttaneet hukkaan niin monta vuotta. Minun järkeni on vielä aivan käyttämätön. Häh, ymmärrättekös, mitä se tahtoo sanoa? Minä voisin väkivoimalla näyttää teille ajatukseni, mutta minä käytän mieluummin sanan voimaa. Ja nyt minä huudan teidän korviinne, niin että sen kuulette ja tiedätte: Minä pidän tämän tässä seisovan ihmisen omanani! Minä pidän hänet, vaikka koko maailma nousisi takajaloilleen ja karjuisi. Minä pidän hänet, vaikka taivas menisi saumoistaan irti ja sen oven puoliskot iskisivät vasten pläsiäni. Minä pidän hänet, vaikka…
Äkkiä hän vaikeni, kieritteli jotain kielellään suussaan ja näytti kovin hämmästyneeltä. Toiset katselivat häneen aivan hölmistyneinä tietämättä, mitä hänelle oli tapahtunut. He luulivat miehen tulleen aivan raivoksi ja nyt etsivän sanoja, joita ei löytänyt.
Arvid mölisi, pani kätensä suunsa eteen ja sylki jotain kouraansa.
Hänen kasvoillaan oli tavattoman suuri riemu.