— Mutta sehän on talon rouva, tuo komea poika, huusi Aksel. Suojatkaa meitä tuota vimmattua miestä vastaan!
— Olkaa huoleti, ei hän teille mitään pahaa tee, vakuutti Brita.
— Ei pidä puhua sellaisista asioista, joista ei tiedä mitään, huusi Arvid. Jolleivät nämät miehet kuljettele vanhoja luuskakoipiaan omille pihamailleen, niin minä kuljetutan heidät täältä pois lautojen välissä.
— Mutta hyvä mies, sanoi Erik. Mitä pahaa me sitten olemme tehneet?
Mehän tulemme tänne sinun omalla luvallasi.
— Se lupa on nyt loppunut, huusi Arvid ja pui nyrkkiään molemmille herroille.
— Mies pysyy sanassaan, vaikka hän olisi sysmäläinenkin! kiljaisi Erik.
— Minä pysyn aina sanassani, sanoi Arvid. Kun minä annoin luvan teille voittaa hänen suosionsa, niin minä…
Hän katsahti Britaan ja oli vaiti. Eihän hän voinut mennä noille kaikille ilmoittamaan sitä, mitä hän tiesi. Kaiveli häntä yhtäkaikki se, ettei saanut puhua aivan niin kuin olisi tahtonut, silloin hän olisi saanut asian selväksi aivan käden käänteessä.
— Sinä olet vaiti, sanoi Erik, joka iloitsi nähdessään Arvidin seisovan tuppisuuna. Meillä on lupa koettaa voittaa rouvan suosio keinoilla millä tahansa, ja me sen teemmekin. Kuinka me jättäisimme sellaisen hennon kukkasen tuollaisen kamalan raa'an miehen haltuun. Hienoutta nainen kaipaa, todellista hienoutta, huomaavaisuutta ja… Nyt hän vaikeni, sillä Arvid alkoi puhetulvan, jota toiset suu auki kuuntelivat.
— Mikä ämmä sinä luulet minun olevan? Osaan minäkin rakastaa ja minä luulen, että se onkin toista kuin teidän ikäloppujen, jotka ette taida enää saada voitakaan sulamaan suussanne. Tehän olette vanhoja sammakoita, jotka täällä käytte kurnuttamassa. Minä tahtoisin repiä teidän jäsenenne irti ruumiistanne, niin totta kuin tässä olen. Ja sanonko teille jotain? Te luulette, että tuo tuossa, joka miehen puvussa on, että hän on minun vaimoni ja että minulla olisi siis lupa kaupita häntä kuin hevostani. Mutta se ei ole totta. Hän ei ole minun vaimoni. Mies hän on, ettekö sitä näe? Hän on pitänyt teitä kaikkia pilkkanaan.