— Anna minun puhua sinulle, anna minun edes koettaa sanoa, mitä sinä minulle olet. Jos minä en saa puhua, niin pelkään tarttuvani sinuun ja rutistavani sinut aivan hengettömäksi. Minä en ole tottunut pukemaan ajatuksiani sanoiksi, mutta minun täytyy koettaa. Minä olen aina tahtonut koettaa sitä, mikä on minulle ollut vaikeata. Minä en tiedä, mistä oikeastaan alottaisin. Vaikka kyllähän minä sen tiedän, sinustahan minä tietysti alotan. Minä olen jo ennen sanonut, kuinka hartaasti minä aina olin sitä toivonut, että saisin elämääni sellaisen ihmisen, joka pitäisi minua kurissa. En minä tarkoita sellaista kovaa käskemistä, mutta että joku vaatisi minulta jotain omaa itseäni varten, tahtoisi tehdä minusta minun itseni tähden jotain kunnollista ja hyvää. Ja sitten tulit sinä! Katsohan, minä rakastin sinua heti ensi alussa. Sinä olit sellainen aivan toisenlainen kuin kaikki muut. Sinä et ollut mikään tavallinen poika. Jos sinä olisit ollut oikea poika, aivan tavallinen mies, niin olisin minä silloinkin sinusta pitänyt kiinni enkä olisi sinua antanut toisille. Ja kun minä sitä ajattelin, niin silloin minä vasta ensi kertaa tulin huomaamaan, että se, mitä me miehet sittenkin eniten rakastamme, se on toisessa meitä itseämme parempaa ihmistä. Minä en ollut koskaan tullut ajatelleeksikaan, että naisesta voisi etsiä ihmistä. Minusta nainen oli nainen, ja sillä hyvä. Mutta nyt sinä, senkin velikulta, oletkin tullut kääntämään kaikki minun ajatukseni aivan nurin närin. Jollen minä olisi pannut pääpainoa sinussa ihmiselle, niin et sinä kauankaan olisi rauhassa ollut sen jälkeen, kun minä sain tietää, että sinä olit nainen. Olisit parkunut hiukan, mutta mitä minä siitä! Minä olisin pitänyt sinut omanani. Nyt minä en uskalla koskeakaan sinuun muuten kuin sinun luvallasi. Sinä naurat sille, mutta kyllä minä itseni siinä suhteessa tunnen. Mutta nyt minä ajattelen aina sitä, että sinä olet jotain aivan ihmeellistä, sellaista, jota en ole koskaan ennen nähnyt. Sinä teet minut aivan samanlaiseksi kuin Stålhandske, kun hän katsoi meihin miehiin silloin, kun meillä oli kova halu mennä ryöstämään valloitettuun kaupunkiin. Hän katsoi meihin suoraan, ja me kauniisti veimme hevosemme suojaan emmekä koskeneet asukkaitten tavaroihin hituistakaan. Siten sinäkin pidät minua loitolla itsestäsi. Minun mieltäni oikein kutkuttaa, kun ajattelen, että tuossa, aivan minun edessäni, on tuollainen suloinen olento, että minä voisin ottaa hänet omakseni, jos tahtoisin, mutta en otakaan, en kiusallakaan omalle sisulleni, joka sitä tahtoisi. Katsohan, minä tahdon saada sinut oikein järjestyksessä omakseni.
— Millä tavoin järjestyksessä? kysyi Brita.
— Minä tahdon, että minä saan sinut tänne vaimokseni, noin oikein lailliseksi vaimokseni. Sinä opetit minua ajatuksissani luomaan kuvia. Minä olen tänään sellaisen maalaillut. Se kuva on tällainen. Sinä ja minä olemme kuten suuren puun juuret, puun, mistä sitten nousee oksia yhä korkeammalle, aivan kuin männyssä, jossa joka vuosi kasvaa tuollainen uusi sarja. Ja ajattelehan, kun me sitten olemme jo kuolleet ja makaamme Sysmän kirkon permannon alla, niin on vielä niitä ihmisiä, jotka iloitsevat siitä, että me kaksi osuimme toistemme tielle. Minua aivan huimaa tuo ajatus, että minä elän, että sinä olet tässä minun luonani, että minä saan sinut kohta ottaa vaimokseni, ja että minä tiedän, millaista joukkoa se minun joukkoni on, joka jälkeeni seuraa.
Veitikka leikki Britan suupielissä, kun hän kysyi:
— Mitä sinä nyt oikeastaan aiot tehdä?
— Mennä sinun kanssasi naimisiin, johan minä sen sanoin. Mitä muuta tehtävää tässä olisi? En ainakaan minä mitään huomaa. Totta kai me naimisiin menemme?
— Enhän minä sitä vastaan ole!
— Mitä sinä sitten turhia höpiset?
Arvid istui Britan viereen penkille ja sanoi:
— Nyt minä olen puhunut itseni rauhalliseksi, mutta nyt minä tahtoisin, että sinä sanoisit minulle jotain.