— Mitä?
— En minä tiedä, puhu vaikka mistä, vaikka riihen puimisesta tai oluenpanosta, kun sinä vain puhut, kun minä vain saan kuulla sinun äänesi, sanoi Arvid. Sinun äänessäsi on sellainen suloinen sointu. Kun sinä olet hellä, niin on siinä aivan kuin sävel. Se ei ole puhetta, vaan omituista laulua. Ja aina kun sinä olet minulle puhunut jotain hyvää, niin ovat kätesi, nuo kauniit sormesi leikkineet minun olallani. Sinä et ole sitä huomannut, mutta minä olen. Sinun sormesi puhuvat aivan yhtä paljon kuin sinun huulesikin. Puhu minulle, puhu, kerro minulle jotain! Sano, millaiseksi sinä tahdot minun tulevan. Jollet tahdo minusta puhua, niin puhu itsestäsi. Jollet siitäkään tahdo puhua, niin puhu sitten mistä tahansa, vaikka puhuisit haavurista tai Leenasta. Mutta elä puhu noista kahdesta vanhasta tahkosta, niistä minä en jaksa kuulla. Minä olen niille kahdelle niin kiukuissani, että jolleivät ne olisi menneet pakoon, olisin tehnyt kaksi aivan tarpeetonta murhaa.
— Mutta jollei heitä olisi ollut, niin ei sinussa olisi herännyt kateutta ja sen mukana rakkautta.
— Kyllä se on totta, mutta kuka silloin tynnyriä rakastaa, kun on jo humalan saanut. Ja minä olen saanut kuten humalan. Minä olen aivan kuin silloin, kun minulla on muutama tuoppi liikaa päässäni. Minä en tietänyt, että elämästä voi ihminen tulla niin huumaannuksiin, että elämä on kuten voimakasta viiniä, tuollaista punahohtavaa ja… Nyt minä puhun hullutuksia ja minä vaikenen. Sinä osaat niin paljoa paremmin kertoa kaiken kauniin, suuren ja ihmeellisen. Anna minun olla tässä luonasi kuten suuren lapsen ja opeta minulle elämän kirjan ihmeellistä lukemisen taitoa. Minä olen vasta oppinut aakkoset ja niitäkin tavailen huonosti, opeta minua lukemaan!
— Sinun puheisiisi on tullut niin kummallisia sanoja, sanoi Brita.
— Onkos se mikään kumma, että ihminen puhuu jotain järkevääkin, kun hän herää? vastasi Arvid.
— Minun täytyy kai sinulle vuorostani tilittää kaikki, mikä sielussani on liikkunut näinä monina päivinä. Minä tiesin, sinun omien sanojesi perustuksella, millainen sinä olit naisten suhteen. Minä tiesin myöskin, että jos minä tulisin heti sinun omaksesi, niin sinä jättäisit minut. Sinä et ymmärrä mitään muuta kuin sen, jota olet oppinut arvossa pitämään ennen kuin olet sen saanut omaksesi. Enkö ole oikeassa?
— Olet, olet! Minä muistan, kuinka paljon minä Saksassa pidin siitä hevosesta, jota olin katsellut monta kuukautta ja jonka vihdoin sain omakseni. Eihän se ole mikään sopiva vertaus, kun puhuu sinusta ja hevosesta, mutta ratsumieshän minä olen ja puhun siitä, minkä paraiten ymmärrän. Minä uskon, että me miehet teemme todellakin naisen valikoimisessa samoin kuin hevosenkin.
— Mutta minä en tahtonut tulla siihen asemaan, jatkoi Brita. Minä tahdoin pysyä sinun luonasi kauan ja aina yhtä rakkaana.
— Tahdoitko todellakin?