— Totta kai minä tahdoin.
— No, ei sinulla sitten ole mitään hätää, sillä kyllä minä nyt pidän sinut niin luonani, ettei sinulla ole surun päiviä. Ja kun me olemme täällä kylliksemme iloa pitäneet, niin pidämme sitä taivaan niitylläkin. Totta kai siellä on jokin lato, jossa minä saan sinua salaa enkelien silmiltä tavata, sillä en minä enkelienkään anna nenäänsä pistää kaikkiin meidän asioihimme. Uskotko sinä, että taivas on?
— Uskon.
— Tuollainen kukkaniitty, jolla ihmiset kävelevät ja poimivat kauniita yrttejä ja soittelevat psalttarilla ja huiluilla? Minusta se sellainen tuntuu niin kovasti joutavalta näin miespuoliselle olennolle.
— Minulla on paratiisini täällä, enkä minä välitä siitä toisesta, kun minulla on täällä niin paljon iloja, vastasi Brita nauraen. Mutta minä en ole sinulle vielä kaikkea sanonut. Minä ajattelin, että minun täytyy saada sinut hiukan toisenlaiseksi. Ei minun itseni tähden, mutta minun lasteni tähden.
Hellästi tarttui Arvid Britan olkapäähän ja sanoi hiljaa:
— Sinä olet siis sitäkin ajatellut?
— Niin olen. Niissähän me molemmat elämme elämämme uudestaan.
Arvid nousi seisomaan.
— Huomenna minä menen kirkkoherran luo, sillä nyt ne asiat ovat järjestettävät.