— Perhanan saksalaiset, ne katoliset koirat, ne ovat minulta pois poimineet, sanoi Arvid. Leipzigin taistelussa, kun minä taas muiden suomalaisten kanssa olin heitä kurittamassa ja puolestani näytin heille oikeita sysmäläisiä lyöntejä, niin eikös joku laskenut kuulaa suoraan suuhuni. Kun minä huusin hyökätessäni eteenpäin, niin luuli kai tuo ampuja, että se oli jokin kuulanreikä. Sellaisia hampaita meillä Sysmässä lasten suuhun pannaan, että ne jotain kestävätkin. Kun kuula tulla viuhkasi minun suuni etuvarustusta vastaan, niin antoihan tuo hiukan myöten, ja kolme hammasta heltisi suustani, mutta siihen sen kuulankin voima oli loppunut. Minä sylkäisin kuulan ja kaksi hammasta pois tantereelle, ja kylläpä sinä päivänä saivat saksalaiset tuta, miltä tuntuu, kun sysmäläinen suuttuu. Sillä täytyihän siinä jo suuttuakin, kun ajavat sellaista roskaa toisen suuhun.
— Te sanoitte, että syljitte pois kaksi hammasta, sanoi Paksu Henrikki. Minne se kolmas sitten on joutunut, sillä kolmehan hammasta on teidän suustanne kadonnut?
— Kyllä se kolmas vieläkin on minun suussani, vaikka se onkin väärässä paikassa, sanoi Arvid. Se ei tahtonut luopua herrastaan, vaan asettui toiseen kohtaan puoltaan pitämään. Täällä se kitalaessa vihaisena törröttää. Katsokaahan!
Ja Arvid avasi suunsa selkoselälleen, ja jokainen vuorostaan kurkisti suuhun, ihmetteli ja kummasteli.
Kun kukin tämän ihmeen oli nähnyt, niin sitten taas kallistettiin maljaa tämän hampaan kunniaksi.
Mutta silloin olivatkin jo miesten voimat loppuneet. Toinen kauppias toisensa jälkeen tunsi itsensä uupuneeksi ja etsi itselleen lepopaikkaa. Sitä ennen he kuitenkin syleilivät toinen toisiaan ja Arvidia ja vannoivat hänelle ikuista ystävyyttä, vakuuttivat suurta ja horjumatonta kunnioitustaan. Ja tyytyväisyys ja ilo oli suuri siitä, että he olivat tavanneet toisensa ja että he olivat voineet näin hyvässä sovussa lopettaa päivän, joka oli alkanut verisellä tappelulla.
* * * * *
Arvid ja haavuri olivat enää vain kahden jälellä tuvassa.
Kun he olivat pitkän aikaa olleet vaiti, niin Arvid sanoi:
— Tule sinä iloinen ihminen istumaan tänne minun viereeni, sillä minä alan kallistua murheeseen päin.