— Se on totta, sinä olet aivan oikeassa. Minä en ole kysynytkään, kuka sinä olet, ja kuitenkin minä olen sinulle puhunut häistä ja muista seikoista. Kuka sinä sitten olet?
— Kukako minä olen? vastasi Brita. Minähän olen Brita Ekestubbe, sinun oma vaimosi.
Hetkisen oli Arvid kuin jähmettyneenä paikallaan. Hän oli jo ovella ja piteli ovenrivasta kiinni. Nyt hän veti oven kiinni ja riensi hämärässä tuvassa Britan luo ja sulki hänet syliinsä.
— Jollei mies vähemmällä pelillä tule aivan päästä pyörälle, sanoi hän, niin sitten on ihan ihme ja kumma! Mutta jos sinä olet se, niin sitten sinä olet se, siis minun vaimoni. Sittenhän me saamme alkaa elämämme aivan ilman pappia ja muita menoja.
Arvid loittoni hiukan Britasta ja piteli päästään kiinni.
— Kun ei vain kumoon menisi tällaisessa ilossa, sanoi hän. Minä olen rehkinyt ja hommannut ja pitänyt senkin seitsemää peliä saadakseni vaimon itselleni. Ja kun sitten kaikki ympäri käy, niin onkin se, jota omakseni tahdon, minun oma vaimoni. Kyllä te naiset sentään olette meitä miehiä koko lailla viisaampia.
— Kyllä minä sen tiedän, mutta minä olen sittenkin tahtonut, että juuri sellainen tyhmeliini, kuin sinä, saa minut omakseen.
He puhuivat leikkiä, mutta heidän äänessään oli vakava juhlallisuus, kuten ainakin ihmisillä, joiden eteen onnen portit ovat lyödyt auki ja he astuvat sisään valkeuteen ottamaan vastaan kaiken sen, mikä heille on valmistettu.
Tuuli palasi Rapalaan, kurkisti nurkan takaa, mutta kun se huomasi oven suljetuksi, niin kuunteli se hetkisen. Kun ei se mitään kuullut, niin nauroi se ja jatkoi matkaansa. Se meni pellolle ja leikki kuhilaissa ja keskusteli viljan kanssa ihmisistä, jotka eivät aina osaa ottaa onneaan silloin, kun se on heidän luonaan. Mutta Rapalassa oli kaksi ihmistä, jotka sinä yönä tiesivät, että heidän onnensa oli heille jotain suurta ja pyhää, että se oli nyt heillä, että se pysyi heidän luonaan. Ja tuuli leikki täyteläisissä tähkäpäissä kuhilaan hatun sivussa.