— Elkää, hyvät naiset, uskoko, että hän minua aina tällä tavoin saa komentaa ja minun kanssani tehdä niinkuin hän itse tahtoo. Minä annan tänään hänelle anteeksi, sillä hän on humalassa. Minä en tarkoita muuta kuin ilosta humalassa. Ei hän ole mikään merkillinen mies, mutta hän on sellainen, että minä en toista tahtoisi elämässä omakseni. Minä tulin tänne kesyttämään häntä, mutta niin sitä lopulta kävi, että minä tässä olen hänen kesyttämänsä. Kyllä minä muutamissa asioissa aion pitää määräämisvallan, mutta sen minä sanon, että mies on se, joka maailmassa sittenkin kaiken määrää, eikä nainen mitään niin ihaile kuin sitä miestä, joka osaa hänetkin valloittaa.
— Elä siellä puhu tyhmyyksiä, huusi Arvid. Tule alas sieltä!
Ja hän nosti vaimonsa alas pöydältä ja sulki hänet syliinsä ja suuteli häntä.
Nauraen ääneen oli juhlajoukko katsellut, miten Arvid vaimonsa nosti alas pöydältä, mutta kun hän hänet syliinsä sulki, niin tuli hiljaisuus, eikä hiiskaustakaan enää kuulunut.
Ja se suuri, pyhä hiljaisuus, joka aina silloin on, kun puhdas onni ihmisten ohitse kulkee voimakkaana laineena, täytti kaikkien mielet. Ja heille nousi kuin silloin, kun voimakas myrsky vedestä pohja-aineksetkin pinnalle nostaa, muisto niistä ajoista, jolloin hekin nuoria ja onnellisia olivat olleet. Ja moni käsi etsi toisen kättä, etsi sanoakseen noita sanoja, joille ei muotoa ole annettu, mutta jotka juuri sen kautta eivät myöskään valehtele, noita kauniita, ikuisuuden leimaamia sanoja, jotka sisältyvät pieneen liikkeeseen ja avonaiseen katseeseen.
Kun Arvid lujasta sylistään päästi Britan, ja tämä korjaili kurttuun mennyttä kaulustaan, hyppysillään kohotti hihan pöhöllä olevia röyhellyksiä ja viistoon mennyttä päähinettään, niin katsoivat he samalla toisiinsa, katsoivat, kuten kaksi ihmistä, joiden ympäriltä oli kadonnut kaikki. Sitten he kyllä molemmat huomasivat olleensa hiukan naurettavia, kun sillä tavoin olivat kaikkien nähden toisiaan hyväilleet, mutta eivät he sitä hävenneet. He olivat onnellisia, ja se tietoisuus oli heille kaikki kaikessa.
Haavuri, joka ei ollut tavannut ketään, kelle hän olisi voinut luoda helliä katseita, katkaisi hiljaisuuden alkaessaan pitää puhetta hänkin vuorostaan.
— Tämä päivä on minullekin suuri juhlapäivä, sillä minä olen tänään saanut varsinaisen jalansijan alleni. Se tahtoo sanoa, että minulla nyt on oma, vakituinen paidanmuuttopaikka. Minä olen nimittäin saanut kaikkien hyvien töitteni palkaksi Rautlahden torpan omakseni. Minä tiedän, että ihminen tarvitsee tuollaista vakituista olinpaikkaa, sillä muuten hän on aivan kuin se eläin, joka maanteillä vaeltaa ja asuntonsa ottaa jokaiseen kakkaraan, joka jää muilta jälelle. Minä olen katsellut tässä tätä suurta aviollista iloa, ja olen huomannut, miten omassa mielessäni on kiemurrellut ja kaarrellut kaikenlaisia ajatuksia. Mutta minä olen ne karkoittanut, sillä minusta ei ole naimisiin. Ja minä sanon syynkin. Minä olen aina puhunut niin paljon, että minä en voisi naisen kanssa tulla toimeen, koska sellaista naista ei vielä ole maailmaan luotu, joka olisi vaiti. Eihän sitä ihmisen tarvitse kaikkea onnea itselleen saada, osaa sitä iloita siitäkin, mikä muilla on. Ja kun tämä minun torppani on niin lähellä Rapalaa, niin tarvitaan minua täällä, sillä kun minä kaikki taitoni tämän suvun jäsenille opetan, niin on ihme ja kumma, elleivät ne maailmassa toimeen tule.
Talon kukko oli tullut lähelle juhlapöytää ja oli lähestynyt haavuria.
Tämä sieppasi sen äkkiä kiinni ja nosti sen pöydälle sanoen:
— Tässä minä nostan minun oman rakkaan ystäväni pöydälle. Se on vain kukko, mutta kun minä sen kanssa olen hyväksi ystäväksi tullut, niin arvaattehan, ettei se mikään tavallinen olekaan.