— Niin, mutta mitä tällä kaikella on teidän avioliitto-onnettomuutenne kanssa tekemistä?
— Katsohan, minä olen ollut koko ajan ulkomailla, ja siellä ihminen unohtaa yhtä ja toista.
— Kas kun ette suomenkieltä unohtanut.
— Mahdotontahan se olisi ollut, kun meitä suomalaisia oli niin paljon, ja me aina olimme yhdessä. Eikä minua ylhäisten ruotsalaisten herrojen seuraan päästetty. Minä en osaa ruotsin- ja saksankielestä muuta kuin kiroilut ja ne sanat, joilla tyttöjä houkutellaan. Mutta palatkaamme vaimooni. Enhän minä ole häntä nähnytkään häitteni jälkeen. Minä melkein unohdin siellä Saksassa, että minulla on vaimokin.
— Niin, niin, ihminen unohtaa niin mielellään ikävät asiat.
— Se oli oikea sana.
— Ja nyt te aiotte tuon vaimonne ottaa kotiin ja alkaa aviollista elämää.
— Sen minä tekisin, ellei siinä olisi esteitä.
— Eikö hän enää huolikaan teistä?
— Kai hän huolisi, mutta minä en huoli. Ennenkuin menin Tukholmaan, olin täällä viikon päivät ja silloin se onnettomuus minut ehätti.