Samassa tuli katua pitkin ratsumies, joka silmät pystyssä katseli kadulla hyppelevää miestä. Kun Arvid näki ratsastajan, hyökkäsi hän sanaakaan sanomatta tämän kimppuun, kiskaisi hänet satulasta pois, hyppäsi itse sijaan ja läksi tyttöä takaa-ajamaan. Hevonen juoksi kuin olisi vatsan alus ollut täynnä jalkoja, ja Arvid sitä yhä kannusti. Hän ajoi vinhaa vauhtia, kiiti tytön ohitse, käänsi äkkiä hevosen hänen edessään ja sanoi:
— Nyt sitä on minullakin hevonen ja nyt puhutaan asiat selviksi.
— Herranen aika, joko se taas on tuossa! oli ainoa mitä nuori nainen osasi sanoa.
Arvid käänsi hevosensa neidon hevosen rinnalle ja sanoi:
— Minä en niin vähällä hellitä. Kuinka sen asian laita oikeastaan on?
Tyttö oli vaiti.
— Minä kysyisin kerran vielä. Ehkä et ensi kerralla sitä niin ymmärtänyt, koska olet nuori ja tällaiseen tottumaton.
Tyttö ei vieläkään hiiskunut sanaakaan.
— Voisit sinä nyt edes vastata minulle. Mies minäkin olen ja kelpaan kosijaksi milloin tahansa.
Tyttö oli päättänyt olla sanaakaan vastaamatta, pitäen sitä keinoa viisaimpana tuon villityn miehen suhteen.