— Minä olen sinua jo kauan katsellut, kai sinä sen olet huomannut. Noin kuukauden päivät sitten minä olin täällä. Minä en silloin puhunut vielä mitään, sillä olin silloin toisen kanssa tavallaan naimisissa, en oikein sillä tavalla kuin mitä naiminen edellyttää, mutta kumminkin olin kiinni jalkapuussa. Nyt minä olen vapaa, sillä minä olen nyt saanut vaimoltani sellaiset paperit, että ero meistä tulee ja ihan kohta paikalla.
Tyttö oli vaiti, mutta hän katsoi uteliaana vieressään ratsastavaan mieheen.
Arvid alkoi kadottaa jo rohkeutensa, kun tyttö oli yhä vaiti. Hänen äänensä kävi sävyisämmäksi ja hiljaisemmaksi.
— Sinä et saa suuttua, kun minä olen tällainen. Mutta eihän minulla ollut muuta keinoa. Ei sitä joudu ajattelemaan, millä tavoin kosii, kun kosia mieli tekee. Mieshän se pääasia on kosimisessakin, eivätkä sanat. Vai mitä?
Tyttö ei vastannut. Silloin katsoi Arvid veitikkamaisesti häneen ja sanoi kutkuttaen häntä sormellaan:
— Elähän tuossa viitsi enää murjottaa, vaan sano minulle, huolitko minusta vai et.
Neito vetäytyi Arvidin koskettaessa niin kauaksi hänestä kuin suinkin voi.
— Kyllä te olette kummallista väkeä yhtäkaikki, te naiset, sanoi Arvid. Mistä toinen pitää, siitä toinen suuttuu. Elähän nyt huoli niin pienestä asiasta nenääsi nyrpistää. Enhän minä kajoo, kun et sitä tahdo. Elä nyt enää huoli olla kiukuissasi, vaan puhu ja sano, mikä on mielipiteesi.
— Kuinka minä voin puhella ventovieraitten herrojen kanssa, sanoi tyttö.
— Ventovieraitten? Kuinka sinä sillä tavoin voit sanoa? Olethan sinä jo monta kertaa ennen minut nähnyt.