— Mutta eihän teillä ole päällänne mitään kylttiä.
— Sinä olet aivan oikeassa. Sinä tarkoitat, että sinä et tiedä minun nimeäni. Minä olen Arvid Henrikinpoika ja kuninkaalta olen saanut liikanimekseni Tandefelt, kun minulta sodassa ammuttiin kolme hammasta suusta pois. Minä olen Sysmästä kotoisin, ja siellä on minulla suuri talo. Ja minun isäni oli tuomari…
Tyttö oli jo alkanut katsella mielihyvillään reipasta, vaikkakin hiukan omituista kosijaansa, mutta kun hän kuuli hänen nimensä, hänen kasvoilleen tuli sellainen ilme, että niinkin tyhmä mies kuin Arvid käsitti sen kiukuksi.
Arvid aikoi juuri jatkaa puhettaan, kun hän kääntyi, kuullessaan hirveätä mellakkaa ja huutoa takanaan. Siellä tuli suuri joukko ratsain. Koko parvi tuli hänen luokseen ja salaman nopeudella ympäröi hänet, ja ennenkuin Arvid ennätti oikein tointuakaan hämmästyksestään, oli hän jo vedetty hevosen selästä maahan.
Tuntiessaan maan allaan hän kuitenkin heti taas oli tolkussaan ja huusi:
— Mitä perhanan leikkiä tämä on, kun ei anneta ihmisen edes rauhassa kosiakaan!
— Sinä hevosvaras! huusi eräs mies, jonka Arvid tunsi äsken hevosen selästä vetämäkseen mieheksi.
— Elä leksota leukojasi turhanpäiten! karjaisi Arvid. En minä mikään varas ole! Tuossa on hevosesi ja yhtä hyvässä kunnossa kuin ennenkin!
— Kuinka sinä villitty ihminen rupeat omin lupisi ottamaan toisen hevosia! jatkoi mies.
— Etkö sinä tiedä, että sota sallii kaiken sellaisen.