— Johanna minä olen.
— Se ei sovi minulle, minä sanon sinua Hankuksi. Ja nyt sinä, käärmeen sikiö, saat alkaa matkasi minun kotiini, ja kun sieltä palaat, niin pyhimykseksi kelpaat, sillä sellainen aika sinulla nyt on edessäsi.
— Kyllä se minua rakastaa, sen huomaa kaikesta, kuiskasi Hankku haavurille. Noin ne miehet usein alkavat. Lopulta ne ovat haikeita kuin kissat keväällä. Kyllä minä miessuvun tunnen.
— Tunnet mitä tunnet, mutta tämä mies onkin sillä tavoin tehty, että sitä ei opi tuntemaan kukaan, vastasi haavuri.
— Oho, kyllä nainen aina miehen tulee tuntemaan.
— Sittenhän sekin nähdään.
Majatalon pihalta läksi kimpsuineen ja kampsuineen kummallinen matkue. Edellä kulki Arvid komeana kuin ruhtinas, mutta synkkä pilvi oli hänen kasvoillaan. Häntä seurasi Hankku, koetellen parhaansa mukaan pysytellä hevosen selässä. Ja lopuksi tuli haavuri, jonka hevosen selässä eivät suinkaan kaikki tavarat olleet vaatetavaraa eikä ruokaa, koska hänen oli nähty salaa hiipivän majatalon kellariin, mistä palatessaan hänellä oli yhtä ja toista kätkettävänä reppuihinsa.
Kaupungin koirat seurasivat heitä pitkän matkaa tullin ulkopuolelle. Lopulta ne pysähtyivät, haukkuivat viimeiset tervehdyksensä ja läksivät juoksemaan kaupunkiin päin.
Mutta joukko jatkoi tyynenä matkaansa Sysmää kohti.