Matkue kulki itään päin. Edellä ajoi Arvid, ja vähän matkan päässä hänestä tulivat haavuri ja Hankku. Teistä ei ollut paljonkaan tietoa, mutta ratsain niillä aina pääsi kuitenkin eteenpäin.
Arvid oli tavallisesti vaiti ja synkkä. Haavuri sitävastoin oli hyvin iloisella tuulella. Hän alkoi puhella Hankun kanssa ja silloin hän piankin huomasi, että tämä nainen ei suinkaan ollut niitä, joita varten maailma luotiin. Hänellä oli mitä yksinkertaisimmat käsitykset kaikesta. Ainoa asia, josta hänellä oli jotain tietoja, oli miessuku, mutta nekin tiedot olivat sangen yksipuolisia.
Parisen tuntia ajettuaan aivan vaiti Arvid tuli Hankun rinnalle ja katsoi häneen. Hankku ajatteli otollisen hetken tulleen ja hymyili. Siihen ärjäisi Arvid heti:
— Mitä sinä siinä irvistelet!
— En minä irvistele, minä hymyilen.
— Jos tuo on hymyilyä, niin en minä paljonkaan siitä välitä. Mutta olen minä nähnyt toisenlaisiakin suita kuin sinun. Minä muistan eräät huulet, ja kun niille hymy levisi, niin aivan kaiveli sisälmyksissä, niin kaunista se oli.
— Oliko se mies?
— Mieskö? Milloin sinä olet kuullut, että mies osaa hymyillä. Kiroilla hän osaa ja sylkeä ja suudella, mutta hymyillä ei.
— Eikö sitä saisi tietää, miten se hymyily suoritettiin? Minäkin koettaisin tehdä silloin samoin, nainenhan minäkin olen.
— Se riippuu suun rakenteesta, ja tuollaisella vanhalla tallukalla, kuin sinun suusi on, ei sitä osata. Hän onkin kaikin puolin aivan toisenlainen kuin sinä, niin että oikein hirvittää, kun sinuun katsoo, eikä uskoisi, että te molemmat kuulutte samaan naissukuun.