— No, en minä niin hullu ole, että sinun palvelijaasi mielistyisin. Eihän siinä miehessä olisi edes kylliksi, mitä syliinsä ottaisi, sellaisessa ruipelossa. Rotevampia minä rakastan.
Ja Hankku katsoi niin hemaisevasti kuin suinkin osasi Arvidiin.
— Hä? sanoi Arvid.
— Kyllä se niin on, siitä ei pääse minnekään. Sydän se minullakin on, ja kun ei toinen puhu eikä pukahda mitään hellyyteen päin, niin teen minä sen.
— Minä en huoli enää sinusta! Saat maksusi ja sitten voit mennä.
Hän hyppäsi hevosen selkään. Jälestä tulivat haavuri ja Hankku. Arvid katsoi taakseen ja sanoi:
— Nainen ja piki, ei niistä kummastakaan pääse erilleen. Mutta kyllä minä tuolle naiselle vielä sellaiset päivät laitan, että hän minusta eroo, sen minä takaan.
Arvid mietti, millä tavoin hän tuota naista niin kiukuttaisi, että tämä hänestä erkanisi, mutta vaikka hän ankarasti aprikoi, niin ei tahtonut löytää mitään kyllin tepsivää keinoa. Hän olisi tosin voinut turvautua ruumiilliseen voimaansa, mutta sitä hän ei vielä ollut koskaan käyttänyt naista vastaan.
— Ei naista saa lyödä muuta kuin hätätilassa, ajatteli hän, ja tässä ei vielä oltu päästy niin pitkälle.
Hän mietti ratsastaessaan toisten edellä. Haavuri kysyi Hankulta: