— No mitäs tästä nyt sanot? sanoi Brita.
— Ei tuollainen ole ihmisten tekemä olento, kyllä se on jostain muualta tullut tähän maailmaan.
— Niinkö luulet? Nouse sitten, mutta nyt saatkin olla alallasi, sillä näethän, että sinun voimasi eivät mihinkään riitä.
Häpeissään nousi Arvid ja käveli tuvassa luimottaen silmäkulmiensa alta poikaan. Mutta sitten, kuten aina suora ja yksinkertainen luonne tekee, hän alkoi ihailla tuota nuorta miestä, ja äkkiä hän meni käsi ojolla Britan luo ja sanoi:
— Paiskaa kättä, poika, nyt me emme enää eroa toisistamme! Et sinä tälläkään kertaa oikeita temppuja käyttänyt, mutta nahkasi pelastit, ja siitä minä sinua kunnioitan. Nyt sitä on tähän taloon tullut sellainen miesjoukko, että pulaan täällä joutuisi koko paholaistenkin lauma. Kaksi väkevää miestä ja yksi niin viisas, että hänellä on monen hengen edestä järkeä. Minä tarkoitan tuota haavuria tuolla. Sinä et taidakaan tietää, kuinka viisas hän on. Hän on niin viisas, että piispat ja paavit joutuisivat alakynteen hänen kanssaan. Ja nyt ryypätään niin, että maailma heittää kuperkeikkaa silmissämme. Tuohan, Kustaa, meille eteen tavaraa! Minä menen ja haen isävainajani hopeatuopit. Ei tällaisena päivänä juoda muista kuin hopeamaljoista.
Arvid poistui huoneesta. Brita juoksi haavurin luo.
— Mitä minä nyt teen? huusi hän. Hän pakottaa minut juomaan, ja siinä minä en hänelle riitä, sen arvaan. Auta, herran tähden, nyt minua tässä, kuten muussakin olet auttanut!
— Minä tulen istumaan teidän viereenne, ja te kaadatte minun tuoppiini, kyllä minä jaksan kahdenkin edestä maistella. Ei hän sitä huomaa, kun oikein taitavasti se tehdään.
— Näkyy siitä miehenä-olosta olevan yhtä ja toista haittaakin, sanoi
Brita nauraen.
— Pitää tottua, pitää tottua, sanoi haavuri. Mutta kylläpä te olette taitava miekkaa käyttämään! En olisi uskonut.