— Olenko minä mies, sitä minä kysyn?
— Olet, olet, kaikkien miesten nimessä, olet! elä herran tähden enää tuota miekkaasi siinä kurkkuni kohdalla pidä, muuten ei henki kulje enää minussa.
— Tule pois sitten siitä, koska tiedät, kenen kanssa olet tekemisissä!
Brita pisti miekkansa tuppeen, ja Arvid asteli keskemmälle permantoa nostellen housujaan, jotka taistelun kiireessä olivat valahtaneet alas.
— Et sinä oikeastaan ole niin väkevä, kuin mitä tästä pienestä tapauksesta voisi päättää, mutta minä en tietänyt, millaisen pojan, miehen, kuuletko, minä sanon sentään miehen, kanssa minä olin tekemisissä. Minun olisi pitänyt olla paremmin varuillani.
— Vasta aika sitä nyt selvitellä, kun on tullut voitetuksi! sanoi
Brita.
— Sinä olet hiukan liian suuri suustasi. Näytänkö sinulle jotain?
Ja Arvid karkasi Britaan käsiksi ja sulki hänet rautaiseen syliinsä ja aikoi heittää hänet maahan. Mutta haavuri oli sen huomannut ja heti riensi avuksi. Hän pisti kepin Arvidin kinttujen väliin, ja siinä maata rötkötti mies keskellä permantoa, ja Brita istui hänen päällään. Samassa hän oli vetänyt miekan tupesta ja piteli sitä taas miehen kurkun kohdalla.
— No, miltä nyt tuntuu, kun maassa makaa? sanoi Brita. Onpa pehmeä olla, kun on tuollainen ruho alusimena.
Arvid oli niin ymmällään tästä kaikesta, että hän ei vähään aikaan saanut ajatuksiaan kulkemaan. Lopulta hänelle kuitenkin selvisi, että hän oli permannolla ja tuo poika istui hänen vatsansa päällä ja piteli miekkaa hänen kurkkunsa kohdalla. Hölmönä Arvid katseli ylös nauravaan olentoon.