— Kuinkas nyt on sen miehuuden laita? huusi Brita.
— Ota pois tuo miekkasi, senkin kirottu nallikka! ja Arvid päästi suustaan pitkän sarjan saksalaisia kiroilusanoja.
— Ei sitä niinkään vain oteta.
— Varo, etten ota sinua kintuista kiinni ja paiskaa sinua mäsäksi permantoon!
— Millähän se tehtäisiin, kun minä ensin olen sinun kurkkuusi läven laittanut!
Arvid aivan puhisi kiukusta. Olihan tämä ensi kertaa hänen elämässään, kun hänen täytyi näin antautua armoille. Ja jos se olisi sitten ollut edes mies, mutta tuollainen naskali! Ja kaiken hyvän lisäksi seisoi haavuri keskellä permantoa ja nauroi niin, että oli läkähtyä, löi polviinsa ja hirnui.
— Olenko minä mies vai en? huusi Brita. Vastaa, olenko minä mies vai en?
— Totta kai sinä sen nyt jo itsekin tiedät, huusi Arvid.
— Tunnusta paremmin! sanoi Brita ja vei miekkansa kärjen yhä lähemmäksi Arvidin kurkkua, niin että tämän täytyi seisoa aivan pää seinää vastaan. Sano asiasi selvemmin! Olenko minä mies, olenko?
— Oikea paholainen sinä olet, jos sen tietää tahdot. Sellainen peijuuni, että en ole ennen mokomaa nähnyt.