Yhdessä he sitten palasivat tupaan, jossa Arvid istui yksinäisen kynttilän valossa ja murjotti.
Kun haavuri ja Brita astuivat sisään, niin hän nousi, tuli keskelle permantoa ja sanoi:
— Tulehan, poika, tänne, niin tarkastan, millainen sinä olet!
— Tarkastetaanko tässä talossa miehiä samoin kuin karjaa, sanoi Brita, joka tunsi miten mielensä oikein leiskahteli päästyään näin seikkailuun käsiksi.
— Luuletko sinä, että minä otan palvelukseeni mitä vaivaisia tahansa? sanoi Arvid. Seiso tuossa, niin katselen!
Arvid kulki Britan ympäri ja tarkasti häntä joka taholta.
— Kovin olet vielä kakaran näköinen, sanoi hän. Naamataulussasi ei ole niin parranhaiventakaan, ja mitä vartaloosi tulee, niin kovin olet hento vyötäisiltäsi, ja — hm, mitä sanoisinkaan — Kovin olet naisellinen!
Samassa Brita käännähti ja kaikuva tillikka paukahti Arvidin poskelle.
— Vai potkit sinä, varsa! huusi Arvid. Odotahan, niin annan sinulle hiukan piiskasta!
Hän veti miekan tupestaan ja aikoi sen lappeella kurittaa hänen mielestään röyhkeätä vesaa. Mutta samassa oli Britakin paljastanut miekkansa, ja nyt alkoi keskellä tupaa äkkiä vimmattu miekkailu. Tässä leikissä Arvid oli kotonaan, mutta kun hän piti poikasta aivan vaarattomana, niin ei hän iskenytkään täyttä voimaa. Siitä oli seurauksena, että nopealla liikkeellä Brita löi miekan hänen kädestään. Se singahti kauas lattialle, ja samassa Brita ojensi miekkansa kärjen Arvidin rintaa vastaan, niin että tämä oli pakotettu väistymään seinään asti. Siinä hän nyt seisoi kiukusta punaisena seinän varassa, ja Brita piti miekan kärkeä aivan hänen kurkkunsa kohdalla.