— Mitä vielä! Minä tahdon ensin ajaa tuon naikkosen talosta pois ja sitten tahdon hiukan lähemmin tutkistella herraani ja miestäni nähdäkseni, kannattaako hänen luokseen jäädä.
— Nyt minun järkeni heittää kuperkeikkoja. Millä ihmeen tempulla te aiotte täällä pysyä ilman että hän tuntee, kuka olette?
— Minä pysyn miehenä. Sittenhän minä tiedän, millainen hän on.
— No, koska minä aavistan, että tästä voi syntyä yhtä ja toista ja monimutkaista, niin enhän minä teitä ilmaise, vaan tahdon auttaa minkä suinkin voin ja osaan. Minä en juuri paljon ole naisiin luottanut, mutta näkyyhän niitä olevan sen korppilauman keskellä valkoisiakin.
— Elä siinä joutavia juttele, sanoi Brita. Tuo tänne keritsimet.
— Mitä niillä?
— Minä leikkaan tukkani lyhyeksi, jotta hän ei siitä huomaisi petosta.
— Onhan minulla täällä repussani satulassa kaikenlaisia veitsiä ja laitoksia, joita olen tarvinnut hantteeratessani karjaa.
— Tule siis nopeaan.
He veivät hevoset hakaan, ja siellä pensaan takana haavuri sai näyttää parturitaitoaan ja leikata Britan tukan kauniisti tasaiseksi.