— Mikä tämä nuori mies on? kysyi Arvid.
— Hän seurasi minua matkalla tänne. Hän tahtoo pyrkiä teidän palvelukseenne, sanoi haavuri arvellen, että kun aikaa voitetaan, niin on kaikki voitettu.
— Ensiksi sinä väkisin tuppaat palvelukseeni ja sitten vielä roikotat tänne maantieltä kaikenlaisia väen lisäksi.
— Tämä on iloinen ihminen, ja siksi minä otin hänet, jatkoi haavuri, joka kerran päästyään alkuun ei enää turhanpäiten viitsinyt sanojaan peruuttaa.
— Tuumitaan asiaa, niin sitten nähdään, sanoi Arvid. Eivät ne iloiset ihmiset tässä talossa ole suinkaan liikaa, sillä täällä on sellainen elämä, että on omaan kiukkuunsa haljeta. Sellaista se on, kun on joutunut pois miesten seurasta ja naisiin sekaantunut.
— Me menemme ensin viemään hevosemme korjuuseen ja sitten tulemme lähemmin puhelemaan kaikesta, sanoi haavuri, joka kaikin mokomin tahtoi päästä pihalle neuvotellakseen Britan kanssa.
He menivät ulos ovesta. Kartanolla sanoi haavuri Britalle:
— Ottakaa nyt hevonen allenne ja ajakaa tiehenne! Nyt te olette kuullut kaiken miehestänne.
— Oletko sinä hullu? En minä nyt mene pois, vaan jään, vastasi Brita.
— Ja ilmaisette itsenne hänelle?