— Mitähän minä siihen sanoisin, minä, joka olen näin nuori ja kokematon?
— Kyllä tuo nainen on oikea juveeli, ajatteli haavuri. Tuossa hän nyt istuu ja antaa miehensä tunnustaa hänelle rakkauttaan eikä sano halkaistua sanaa.
Hän päätti hiukan koetella heitä kumpaakin.
— Kukapa sen tietää, millainen tuokin nainen oikeastaan on, sanoi hän. Nainen on kyllä aina alussa suloinen ja herttainen, mutta mistähän ne kaikki pahat akat olisivat maailmaan tulleet, ellei juuri tytöistä.
— Elä puhu noin ajattelemattomasta huusi Arvid, muuten voit joutua tuonne naulaan takkisi kauluksesta riippumaan!
— Te siis uskotte, että tuollainen erikoinen nainen olisi teitä varten luotu? sanoi haavuri.
— Erikoinen minä itsekin olen, sen minä tiedän, ja totta kai parittain miehet ja naiset maailmaan luodaan, niin että on minuakin varten olemassa erikoinen nainen, sanoi Arvid.
— Mistä sinä tiedät, että sinä olet niin erikoinen? kysyi Brita.
— Tottahan sen nyt itsekin vähitellen tulee huomaamaan. Minä olen, taivas sen kyllä tietää ja voi sille todistaa, joka siltä kysyy, että minä olen parhaani mukaan koettanut pistää itseäni siihen muottiin, joka on tavallisia ihmisiä varten. Mutta se olikin sekä liian väljä että liian kireä, ja niin minä olen aina ollut siinä kuin pahassakin pinteessä. Sitten minä annoin lähtöpassit koko muotille ja aloin olla oma itseni ja minä huomasin, että minun oli paljon parempi olla.
— Mutta hyvä herra, sanoi haavuri, kuinka te noin paljon puhutte? Te olette saanet kielenne kannan irti.