Huoneessa oli leveä vuode, jossa Arvid nukkui. Hän sanoi Britalle:
— Sinä saat tämän yön nukkua tässä samassa vuoteessa minun kanssani, kyllä me sitten huomenna järjestämme sinulle toisen.
Brita oli aivan avuton. Hän ei tietänyt, mitä hän olisi tehnyt, ja nyt oli hänen auttajansakin, haavuri, vaipunut sikeään uneen. Arvid tarttui hänen käsivarteensa ja vei hänet vuoteelle.
— Mene sinä, joka olet heikompi, tuonne seinän puolelle nukkumaan, jotta en yöllä potkaise sinua permannolle, sanoi Arvid.
Täysissä pukimissa kiipesi Brita sinne, ja nyt häntä kadutti se, että hän oli tähän leikkiin ryhtynyt. Hän ei keksinyt mitään syytä, jonka nojalla olisi päässyt pois. Hänen täytyi jäädä, käyköön sitten kuinka tahansa.
Arvid heitti takin yltään, riisui saappaat jalastaan ja heittäytyi hänen viereensä. Pian oli hän vaipunut sikeään uneen, kuului vain hänen tasainen hengityksensä.
Brita ei saanut unta silmiin. Hän katsoi pimeään, sillä huoneessa oli vain yksi ikkuna, joka oli luukuilla suljettava, ja nekin olivat jääneet kiinni. Valoa ei tullut mistään. Tuossa makasi hänen vieressään hänen oma miehensä, joka hänet oli luotaan karkoittanut, ja kuitenkin tietämättään rakasti juuri häntä. Britan teki mieli herättää hänet ja sanoa:
— Ota minut, sillä minähän olen sinun vaimosi ja minä rakastan sinua!
Hän kosketti jo nukkuvaan, mutta tämä ei herännyt, liikahteli vain unessaan.
Silloin Brita nousi vuoteeltaan, avasi oven ja hiipi kesäiseen yöhön.