Mikä pyhä hiljaisuus täytti koko luonnon! Hän asteli haan veräjälle ja vihelsi. Silloin tuli viidakosta hänen hevosensa. Brita taputti sen kaulaa ja puheli sille:
— Lähdemmekö pois kotiin, Rusko, lähdemmekö, vai jäämmekö tänne? Minä lähtisin niin mielelläni, mutta en voi, sillä minä rakastan tuota miestä liian paljon. Ilmaisenko hänelle itseni, ilmaisenko? Mutta ensin täytyy tuon toisen naisen lähteä talosta pois. Hänen täytyy itse tuo nainen ajaa, minä en sitä tee. Hänhän on herra talossa. Sinä olet niin uskollisesti minua palvellut, Rusko, ja olet minusta pitänyt ja minulle tottelevainen ollut, vaikka minä niin usein olen sinua lyönytkin. Sinä kai ymmärrät, että minä olisin valmis ottamaan millaisen kohtelun tahansa osakseni, kun hän sen minulle antaisi. Sano, Rusko, sano, mitä minun tulee tehdä? Jos minä itseni hänelle ilmaisen, niin olen myöskin samalla kokonaan hänen vallassaan. Jos minä vielä piilottelen, niin voi hän muuttua sellaiseksi, että minun onneni on suurempi kuin mitä se nyt voisi olla. Minä tiedän, että minun tulisi odottaa, mutta etkö sinä tahtoisi, että minun poikani jo tulisi ja leikkisi sinun harjassasi. Kun minä häntä sylissäni pitäisin, niin leikkisi hän kuin minä nyt leikin. Sano, Rusko, mitä minun tulee tehdä?
Hevonen hyväili päällään Britan olkapäätä.
— Minä luulen, että odotan. Ja minä otan hänestä pois kaiken ruman ja huonon, sillä minun tulevan poikani isä ei saa olla muuta kuin sankari. Eikö niin, Rusko, eihän saa olla?…
Kepein mielin läksi Brita astelemaan tupaa kohden. Nyt hän tiesi niin varmasti, että hän rakasti tuota suurta elämänhaluista miestä, joka tuolla sisällä nukkui. Mutta hän tiesi myöskin, että tämä mies oli vielä niin perin höyläämätön ja että hän, Brita, yksin osasi hänet muuttaa.
— Sanotaan, että veitsi hioo veitsen ja mies miehen, ajatteli hän. Kun tässä ei ole ketään toista miestä, niin täytyy minun tuota kovasimen virkaa hoitaa. Ja varo, sinä lujateräksinen kalpa siellä sisällä! Nyt sinua aletaan hioa, ja se koskee sinuun kovasti, sillä etpä ole vielä terotettavana ollutkaan, olet vain iskenyt omalla voimallasi. Mutta enemmän sinun täytyy voida, paljon enemmän.
Hän palasi tupaan ja katseli auki jättämänsä oven kautta tulevassa valossa miestä, joka makasi selällään vuoteella. Hän siirsi hänen päätään hiukan mukavampaan asentoon, siirsi hellästi ja hiljaa.
Arvid havahtui, katsoi ensin kauan pitkään häneen ikäänkuin tunnustellen, kuka hän oli.
— Kah, sinäkö se oletkin. Minä näin juuri niin ihmeen ihanaa unta. Koetetaan ottaa unen päästä taas kiinni. Mitä siinä seisot, tule vuoteelle nukkumaan. Anna oven olla auki, niin tulee ilmaa sisään.
Ja Brita kapusi Arvidin viereen hänen ylitseen ja pian vaipui hän syvään uneen, pää leväten Arvidin käsivarrella.