— En suinkaan minä tänne sen vuoksi roikota rouvaani, että saisin Hankun menemään! Se olisi kuitenkin liian paljo vaadittu, huusi Arvid, joka huomasi, miten vaikeata hänen oli tyynesti puhella tämän naisen kanssa.
— Minä olen sanonut, mitä olen sanonut, ja sillä hyvä. Minä tahdon olla siellä, missä minun sydämeni aivoitus on, ja minä jään tänne!
— Luuletko sinä, senkin raato, että tuo mies sinua rakastaa!
— Ei sitä tiedä koskaan, mikä tulee, kun siksi tulee!
Arvid seisoi Hankun edessä voimatta sanoa sanaakaan, sitten hän äkkiä kääntyi ja meni pois.
Kun hän tuli toisten luo järven rannalle, niin oli hän perin synkän näköinen.
— No, lähteekö neitsykäinen? kysyi haavuri.
— Minä olen koettanut vaikka mitä keinoa, tietysti kohteliasta keinoa, vastasi Arvid, mutta mitä minä sille mahdan, että se on rakastunut tuohon poikaseen ja sanoo hänen tähtensä jäävänsä tänne.
Haavuri ja Brita alkoivat nauraa niin, että Arvid lopulta kiukkuisena ärjäisi:
— Elkää siinä tyhjiä hohottako kuin järjenvaivaiset! Ettehän te tiedä, mikä kamala hetki minulla on siellä sisällä ollut.