— Oletteko ehkä mustankipeä? kysyi haavuri.
— Siihenkö minulla olisi aikaa? sanoi Arvid. Mutta niin se vaan nyt on, että hän ei sano lähtevänsä pois, ellei tänne tule talon rouva.
— Sehän on helposti autettu, sanoi haavuri. — Millä ihmeen keinolla?
— Me puemme tämän nuoren miehen naiseksi ja sitten me sanomme, että hän on talon rouva.
— Elä puhukaan sellaista, muuten tuo poika suuttuu pahanpäiväiseksi, sanoi Arvid. Ja vaikka hän suostuisikin, niin kuka takaa, että tuo nainen, jolla on sellainen vainu, että hän kyllä huomaa, kuka on nainen ja kuka mies, vaikka käärön sisään panisi, ei äkkää, että tässä on petos ja koiranjuoni tekeillä.
— Minä takaan, että hän ei huomaa niin mitään, vakuutti haavuri.
— Vaikka tämä olisikin mahdollista, niin suostuuko tuo nuori mies sellaiseen? Hänhän on niin arka miehen arvostaan. Arka minäkin olen ja vannon, että jos joku minulle sanoisi, että minä olisin sopiva kulkemaan naisen vehkeissä, niin ei taitaisi sillä olennolla juuri paljon muistoa enää olla siitä, miten sekin päivä on loppunut.
— Kysykää häneltä itseltään, sanoi haavuri, niin sittenhän näette, mitä hän vastaa.
Arvid kääntyi Britan puoleen ja sanoi:
— Sinä tiedät, että minä en tee tätä omasta vapaasta tahdostani, vaan toisen käskystä. Sanohan nyt, mitä tästä tuumasta arvelet? Voitko ottaa yllesi naisen laitokset ja mennä niissä vehkeissä tuota vaimo-ihmistä pelottelemaan?